Ankaran myrskyn jälkeen pienen rannikkokaupungin lähellä oleva ranta näytti erilaiselta: laivojen hylkyjä, verkkoja ja huuhtoutuneita lankkuja oli kaikkialla. Mutta kaiken tämän roskan joukossa kalastajat huomasivat jotain, mitä ei todellakaan ollut ollut siellä aiemmin.
Hiekkakaistaleen keskellä makasi valtava metallikontti. Se oli ruosteen peitossa, mutta näytti lähes ehjältä. Rungossa ei ollut merkintöjä tai numeroita, vain syviä naarmuja, ikään kuin jokin olisi raahannut sen kivien yli.
Aluksi miehet luulivat sitä myrskyn aikana laivasta repeytyneeksi lastilaatikoksi. Mutta lähemmäs tullessaan kävi selväksi, että kontti oli outo. Se oli liian painava, liian tiivis ja siinä oli jokin outo lukitusjärjestelmä.
”Ehkä he ovat sotilaita?” yksi kalastajista ehdotti.
”Miksi sitten ei ole tunnistemerkkejä?” toinen vastasi.
He yrittivät avata kantta, mutta se ei liikkunut. He soittivat pelastushenkilöstölle ja sitten poliisille. Iltaan mennessä rannalle oli kokoontunut väkijoukko. Kukaan ei tiennyt, mistä laatikko oli tullut tai kuka sen oli kadottanut.
Seuraavana päivänä kontti vihdoin avattiin. Hetki tallentui kameraan. Kun kansi hitaasti avautui, ihmiset vaistomaisesti ottivat askeleen taaksepäin. Sisällä ei ollut mitään, mitä voitaisiin pitää lastina – vain sileä, musta metallipallo, ihmisen pään kokoinen.
Se makasi keskellä pehmeällä alustalla, ikään kuin joku olisi tarkoituksella asettanut sen sinne. Pallon pinnalla oli kuvioita, jotka muistuttivat symboleja tai kirjoituksia, mutta mikään kieli maailmassa ei vastannut niitä.
Yksi pelastajista kosketti sitä ja sanoi, että pallo oli lämmin. Ei vain auringon lämmittämä, vaan ikään kuin se säteili pehmeää lämpöä sisältä.
Kun he yrittivät mitata lämpötilaa ja säteilyä, laitteet alkoivat näyttää virheitä. Muutaman metrin säteellä olevat droonit ja puhelimet lakkasivat toimimasta.
Kontti vietiin myöhemmin pois. Kukaan ei ilmoittanut virallisesti sen määränpäätä.
Kaksi päivää myöhemmin hiekka, jossa se oli maannut, muuttui tummemmaksi ja näytti sulavan kosketuksesta.
Rannikkokaupungin asukkaat kertovat edelleen tarinoita nähneensä pehmeän hehkun veden yllä yöllä noilla seuduilla.
Ja joka kerta kun joku kysyy, mikä se oli, vanha kalastaja vastaa:
”Jotain, joka ei ole tarkoitettu silmillemme.”
