Kun Leo Martens syntyi, lääkärit sanoivat hänen äidilleen yhden asian: ”Hän ei koskaan pysty elämään normaalia elämää.”
Hänellä ei ollut käsivarsia. Joillekin tämä olisi kuulostanut kuolemantuomiolta, mutta ei äidille. ”Hän pystyy mihin tahansa. Vain eri tavalla”, äiti sanoi pidellen poikaansa lähellään.
Leo kasvoi pienessä saksalaiskaupungissa. Hän oli utelias lapsi – hymyilevä, älykäs, mutta aina hieman eristyksissä. Kun hänen luokkatoverinsa oppivat kirjoittamaan, hän oppi pitämään kynää varpaidensa välissä. Kun he ajoivat hänen pyörällään, hän ohjasi itse tehtyä lautaa pyörillä. Hän oli tottunut siihen, että häntä katsottiin säälillä.
Mutta eräänä päivänä, kun hän oli seitsemänvuotias, hänen äitinsä vei hänet musiikkikouluun. Siellä oli piano – musta, kiiltävä kuin peili. Leo tuijotti koskettimia pitkään. ”Voinko minä yrittää?” hän kysyi. Opettaja oli hämmästynyt:
— ”Poika, tämä ei ole lelu. Se on vaikea jopa kaksikätisille.”
— ”Minä yritän.”
Hän istuutui alas, ojensi jalkansa ja… kömpelösti löi kaksi nuottia. Ne kuulostivat kömpelöiltä, mutta hänen silmissään syttyi kipinä.
Siitä lähtien pianosta tuli hänen universuminsa. Hän tuli saliin aikaisin aamulla, kun koulu oli tyhjä, ja harjoitteli koskettimien painamista varpaillaan. Aluksi se oli kivuliasta – hänen nivelensä olivat krampissa, hänen lihaksensa paloivat – mutta hän ei luovuttanut.
Hän kuunteli ääniä, oppi tuntemaan rytmin ja sääti pedaaleja.
Vuodet kuluivat. Hän soitti asteikkoja, yksinkertaisia melodioita, sitten Bachia, Mozartia, Chopinia. Aluksi kaikki nauroivat, sitten ihailivat häntä. Musiikista tuli hänen kielensä. 🎵
Hänen äitinsä istui usein lähellä, vanhalla tuolilla, ja kuiskasi: ”Soita, poika. Anna koko maailman kuulla voiman ääni.”
Eräänä päivänä musiikkifestivaalien tuottaja tuli heidän kaupunkiinsa. Hän kuuli kädettömästä miehestä, joka soitti jaloillaan, ja kutsui Leon esiintymään. Leon kieltäytyi pitkään. ”En ole taiteilija. Minä vain… rakastan musiikkia.” Mutta hänen äitinsä vaati.
Konserttisali oli täynnä. Kun juontaja ilmoitti: ”Lavalla, Leo Martens. Mies, joka soittaa ilman käsiä”, salin ylle laskeutui hiljaisuus.
Leo tuli ulos. Ilman hämmennystä, ilman itsesääliä. Hän istuutui pianon ääreen, veti henkeä ja asetti jalkansa koskettimille. Ensimmäinen sointu kuulosti aralta. Toinen, itsevarmemmalta. Minuutin kuluttua koko sali kuunteli. Hän ei soittanut vain melodiaa – hän kertoi tarinan: tuskasta, uskosta, rakkaudesta ja vapaudesta.
Yleisössä itki. Jotkut peittivät suunsa, toiset kuvasivat tarinan puhelimillaan uskomatta sen olevan totta.
Ja hänen äitinsä istui eturivissä nenäliina kädessään kuiskaten: ”Poikani… sinä teit sen.”
Kun viimeinen nuotti vaimeni, yleisö nousi seisomaan. Aplodit jatkuivat useita minuutteja. Ja Leo vain hymyili – ei yleisölle, vaan itselleen. Hän oli todistanut, mitä hän halusi alusta alkaen: ei ole rajoja, kun sielu resonoi.
