Joka aamu Evelina Martin käveli vanhan talonsa pihalle pieni kori kädessään. Siinä oli illallisen tähteet, leipää, puuroa ja muutamia kypsennetyn lihan paloja. Siellä, autotallien takana, hänen ”ystävänsä” odottivat häntä jo – useita kissoja, rampa koira nimeltä Rocky ja pari säikähtänyttä pentua.
Naapurit usein nauroivat:
”Oletko taas takaisin vaeltelevan jengisi kanssa? Eivätkö he kunnioita sinua.”
”Anna heidän nauraa”, Evelina vastasi. ”Ainakin tiedän, että joku odottaa minua.”
Miehen kuoleman ja tyttären lähdön jälkeen toiseen kaupunkiin hän eli yksin. Hiljaisuus oli ahdistava. Nämä eläimet olivat hänen lohtunsa. Jokainen niistä kiitti häntä omalla tavallaan: jotkut hieroivat hänen jalkojaan vasten, toiset vain katsoivat hänen silmiinsä. Erityisesti Rocky – vanha, korva rikki, mutta omistautuneella katseella, joka lämmitti häntä.
Syksy kului, talvi saapui. Evelina jatkoi ulkona käymistä joka päivä, jopa lumimyrskyissä. Eräänä päivänä hän ei pystynyt – hän sairastui. Kuumeessa ja hengenahdistuksessa. Mutta heti kun hän katsoi ulos ikkunasta, hän näki Rockyn istuvan oven vieressä odottamassa. Hän kamppaili jaloilleen, toi ruoan esiin ja hymyili yskimisen läpi.
”Kiitos muistamisesta, ystäväni.”
Siitä päivästä lähtien hän ei koskaan jättänyt väliin yhtäkään aamua. Hänelle siitä tuli enemmän kuin velvollisuus, vaan merkitys: ruokkia niitä, jotka eivät kyenneet huolehtimaan itsestään.
Sinä iltana kaikki oli hiljaista. Evelina katsoi televisiota, joi teetä ja meni nukkumaan. Keskiyön tienoilla hänet herätti terävä haukunta. Sitten oven raapiminen.
Hän nousi yllättyneenä:
”Rocky? Tähän aikaan?”
Koira ulvoi ja löi tassuillaan ovea, ikään kuin vaatien häntä avaamaan sen. Nainen veti viittansa päälle ja mutisten käänsi lukkoa.
Rocky ryntäsi huoneeseen nykien hänen helmaansa, repimällä kangasta hampaillaan ja yrittäen vetää häntä uloskäyntiä kohti.
”Mitä sinä teet, tyhmä!” Hän huusi, mutta seuraavassa sekunnissa hän kuuli sihinää.
Kaasun haju kantautui keittiöstä.
Hän ei ollut astunut kahta askeltakaan, kun kuului kova rätinä. Keittiön katto oli romahtanut. Naapurit kertoivat myöhemmin, että putki oli räjähtänyt yön aikana. Ilman koiraa Evelina ei olisi edes herännyt. Kun kaikki oli ohi, palomiehet löysivät naisen istumasta portaissa Rockyn sylissä. Rocky oli likainen, peloissaan, mutta elossa. Nainen silitti hänen päätään ja kuiskasi:
”Ruokin juuri sinua… ja sinä pelastit minut.”
Siitä lähtien hänen talonsa ulkopuolella on aina pidetty vesi- ja ruokakulhoja. Ja aidassa roikkuu kyltti:
”Niille, jotka muistavat ystävällisyyden. Kiitos, että olet olemassa.”
Ja joka aamu, kun aurinko nousee pihan ylle, Rocky on ensimmäinen, joka juoksee portille tarkistamaan omistajansa voinnin.
