Yö oli hiljainen. Olga oli juuri menossa nukkumaan, kun hän yhtäkkiä kuuli oudon äänen – kuin joku raapi tai koputtaisi metallikaidetta. Aluksi hän luuli sen olevan tuuli tai kissa, mutta ääni kuului uudelleen, lyhyenä ja epätoivoisena.
Hän meni ulos parvekkeelle. Alapuolella oli tyhjä sisäpiha, jota valaisivat muutamat katuvalot, eikä ketään näkynyt. Mutta heti kun hän katsoi ylös, hänen sydämensä painui pohjaan. Naapuriparvekkeella, kerrosta ylempänä, nainen roikkui kaiteessa yhdellä kädellä. Hänen huulensa liikkuivat, mutta sanoja ei kuulunut. Vain heikko ”Apua!” -ääni.
Olga jähmettyi hetkeksi ja ryntäsi sitten sisään. Napattuaan puhelimen hän huusi miehelleen:
”Parvekkeella! Nainen putoaa!” Mies katsoi ulos, tajusi – ja juoksi jo portaita ylös.
Olga soitti hätänumeroon 112, mutta tiesi, että jokainen sekunti oli tärkeä. Hän palasi parvekkeelle ja yritti tavoittaa naapuriaan – heidän välillään oli vain metri, mutta se tuntui ikuisuudelta.
”Pidä kiinni! Olen kanssasi, kuuletko minua? Älä päästä irti!”
Tuskin kuultava nyyhkytys vastasi.
Kun hänen miehensä pääsi oikeaan kerrokseen, naapurin ovi oli lukossa sisältäpäin. Hän yritti murtaa lukkoa paljain käsin. Alhaalla, ikkunoiden alla, ihmiset seisoivat jo – jotkut olivat juosseet ulos naapuritaloista, jotkut huusivat apua.
Ja yhtäkkiä kuului rysähdys – nainen alkoi liukua. Olga kirkaisi, ojensi itsensä ja tarttui ranteeseensa molemmilla käsillään.
”Älä uskalla! Kuuntele, älä uskalla!”
Naapurin ruumis tärisi, hänen sormensa lipsuivat jo…
Ja sitten pimeydessä ovi paiskautui kiinni – ja jonkun ääni kuului:
”Sain sen! Sain sen!”
Muutaman sekunnin kuluttua kaikki oli ohi. Nainen oli elossa. Kauhuissaan, kyyneleissä, mutta elossa. Olga seisoi parvekkeellaan, kykenemättä tuntemaan käsiään tai jalkojaan. Palomiehet saapuivat pari minuuttia myöhemmin. He sanoivat, että olisi ollut liian myöhäistä. Ja aamulla, kun aurinko valaisi sisäpihoja, naapuriparvekkeella seisoi kimppu.
Siihen oli kiinnitetty viesti:
”Kiitos, että kuulit. Ei vain ääniä, vaan myös minua.”
