Aluksi kaikki tuntui mitättömältä.
Kesällä pienessä esikaupunkialueella, jossa kaikki tunsivat toisensa, hajut olivat arkipäivää – joku paistaa kalaa, polttaa lehtiä, viemärivuoto. Mutta rouva Hudson, Emman naapuri, oli erityisen herkkä tällaisille asioille.
Hän soitti aikaisin aamulla, kuten aina – sanomatta ”hyvää huomenta”.
”Emma, kellarisi mätänee! Tunnen tuon kamalan hajun suoraan aidan läpi!”
Emma, vielä puoliunessa, vilkaisi ikkunaan. Talo oli vanha, peritty hänen vanhemmiltaan, ja kellaria – pimeää, kosteaa, puisine portaineen ja kiviseinineen – käytettiin harvoin. Siellä säilytettiin suolakurkkupurkkeja, vanhoja työkaluja ja unohdettuja laatikoita.
”Luultavasti viemäri”, hän mutisi puhelimeen. ”Tarkistan tänä iltana.”
Mutta haju voimistui sinä iltana. Se oli outo – ei aivan mädäntynyt, enemmänkin… vanha. Aivan kuin joku olisi avannut kauan suljetun huoneen, jossa ei ollut ollut ilmaa vuosikymmeniin. Emma päätti mennä alas.
Hän sytytti taskulampun ja avasi varovasti kellarin raskaan puisen oven. Kosteus ja kylmyys iskivät häneen ensimmäisestä askeleesta lähtien. Haju voimistui. Taskulamppu paljasti pölyisiä purkkeja, vanhoja huonekaluja ja työkaluhyllyn.
Mutta jokin oli vialla. Kaukaisemmassa nurkassa, jossa seinä oli aiemmin ollut kostea, näkyi nyt halkeama – ohut mutta pitkä. Se ei ollut ilmaa, joka tihkui ulos, vaan pikemminkin… veto sisältä.
Emma nojautui lähemmäs.
Halkeama kulki muurauksen linjaa pitkin, ja kun hän kosketti sitä kädellään, irtosi pala kipsiä.
Sen taakse ilmestyi jotain halkeaman kaltaista – ja ilma sisältä oli jäistä.
Hän soitti naapurilleen, herra Karlille, iäkkäälle insinöörille, joka aina auttoi korjauksissa.
”Jos se on viemäri”, hän sanoi lyhty kädessään, ”suljen putket. Mutta haju on… outo. Ei tekninen, vaan… historiallinen.”
Yhdessä he siirsivät useita laatikoita ja poistivat varovasti kerroksen vanhaa sementtiä. Sen takaa he löysivät pienen, umpeen muuratun oven.
– Näyttää siltä, että täällä on ennen ollut käytävä, Karl sanoi mietteliäästi. – Ehkä vanha viinikellari?
– Mutta vanhempani eivät koskaan maininneet siitä…
Vaikeasti he vetivät esiin pari tiiltä. Sisältä leijaili kylmyyttä ja pimeyttä. Lyhty valaisi kapean tunnelin, joka johti syvemmälle.
Emma, uteliaisuudesta ja pelosta vapisten, otti lyhdyn.
– Mennään katsomaan.
– Oletko hullu? Entä jos siellä on kaasua tai rottia?
– Sitten minä menen ensin.
Käytävä osoittautui lyhyeksi. Kolme metriä myöhemmin he astuivat esiin pieneen huoneeseen, joka muistutti piilopaikkaa. Seinät olivat tiiltä, ja keskellä seisoi ikivanha arkku. Se oli pölyn ja hämähäkinseittien peitossa, mutta lukko oli ruostunut.
– Voi luoja, Emma kuiskasi. – Kuinka vanha se on?
– Muurausten perusteella yli sata, Karl vastasi. – Se on selvästi vallankumousta edeltävä.
Arkku avautui vaivalloisesti. Saranat narisivat, ja ilma täyttyi pölyn ja jonkin makean mädäntyneen sekoituksesta. Sisällä oli vanhoja sanomalehtiä, kangasnippuja ja pieni puinen laatikko.
Karl avasi yhden sanomalehdistä.
”1914… ’Mobilisaation alku.’ Se on ensimmäinen maailmansota!”
Emma avasi sillä välin laatikon.
Sisällä oli medaljonki, useita kellastuneita, nauhalla sidottuja kirjeitä ja… pieni nukke, jossa oli posliinikasvot.
Hän nosti sen ja vapisi – nukke oli kylmä, kuin se olisi tullut suoraan jääkaapista.
Medaljongin takaosassa oli kaiverrus: ”E.A.H.”
Karl avasi kirjeen ja luki hiljaa:
”Jos joku löytää tämän, älkää tuomitko. En voinut valita toisin. Kellari on ainoa jäljellä oleva. Hänen pitäisi olla täällä, missä jätin hänet…”
Emma tunsi sydämensä hakkaavan nopeammin.
”Hän… kuka?”
Karl oli hiljaa. Hän katsoi nukkea.
”Ehkä se ei olekaan lelu.”
He alkoivat tutkia lattiaa. Maan alta he löysivät lankkulattian. Kun Karl kampeasi sen auki sorkkaraudalla, alta ilmestyi vanha kangasnippu.
Emma kirkaisi.
Sisällä oli pieniä luita.
Hiljaisuus, ilma jähmettyi. Jopa taskulamppu välkkyi.
Karl laski laudan varovasti takaisin ja huokaisi. ”Se on… vanha. Hyvin vanha. Ehkä ajalta ennen sotaa.”
Kun poliisi ja arkeologit kutsuttiin paikalle, he totesivat, että jäännökset kuuluivat yli sata vuotta sitten haudatulle lapselle. Ilmeisesti talo sijaitsi entisen orpokodin paikalla, joka katosi kaupungin arkistoista tulipalon jälkeen vuonna 1915.
Ja arkussa olevat kirjeet kuuluivat sairaanhoitaja Eleanor Hartmanille, joka yritti pelastaa lapset orpokodista, mutta oli liian myöhässä. Yksi heistä kuoli, ja hän piilotti ruumiin estääkseen sen joutumisen muiden kanssa joukkohautaan.
Viikkoa myöhemmin Emma sytytti pienen kynttilän kellariin ja jätti nuken sinne, missä se oli ollut.
Haju katosi.
Mutta joka ilta kellarin oven ohi kulkiessaan hän kuuli sieltä lapsen hiljaisen kuiskauksen…
”Kiitos, äiti…”
