Maria yritti aina tehdä ostoksia samassa kaupassa. Hänen kotinsa lähellä sijaitseva pieni lihakauppa oli tunnettu tuoreudestaan ja laadustaan. Myyjä tunsi hänet nimeltä, laittoi aina parhaat palat sivuun ja hymyili: ”Vain parasta sinulle.”
Mutta sinä päivänä tiskin takana seisoi uusi mies – pitkä, laiha mies väsyneillä kasvoilla. Hänen katseensa oli outo: näennäisen ystävällinen, mutta silti jotenkin levoton.
”Mitä ottaisit?” hän kysyi pyyhkien kiireesti käsiään.
”Naudanlihaa pihveiksi”, Maria vastasi.
Mies valitsi palan, kääri sen paperiin, ja kaikki näytti täysin normaalilta.
Kotona Maria laittoi ostoksensa esille ja laittoi radion päälle – hänen tavallisen taustamusiikkinsa ruoanlaiton aikana. Hän otti veitsensä esiin ja teki ensimmäisen viillon lihaan. Mutta odotetun rakenteen sijaan hän näki jotain vierasta.
Aivan viillon sisällä hän näki vilaukselta jotain muoviin käärittyä. Aluksi Maria luuli sen olevan vain satunnaista tehtaan roskaa. Mutta kun hän veti esiin paketin, hänen sydämensä painui: se oli siististi sidottu, aivan kuin joku olisi piilottanut sen tarkoituksella.
Hänen kätensä vapisivat, kun hän avasi paketin. Sisällä oli setelinipun ja pieni paperinpala. Siihen oli vinoin käsin kirjoitettu:
”Jos luet tätä, se tarkoittaa, että olen poissa.”
Maria pudotti paketin pöydälle paniikissa. Hänen ajatuksensa pyörivät: Kenen rahaa tämä oli? Kuka kirjoitti setelin? Oliko hän päätynyt sen käsiinsä vahingossa?
Hän muisti uuden myyjän katseen: hänen jännittyneen hymynsä, hänen vapisevat kätensä, hänen kiireensä. Ajatus juolahti hänen mieleensä: ”Entä jos hän antoi minulle tämän rahan tahallaan?”
Yö kului painajaismaisessa unessa. Maria istui keittiössä tuijottaen rahapussia eikä tiennyt, mitä tehdä. Heittääkö se pois? Piilottaako se? Vai kertoako poliisille?
Aamulla hän teki päätöksensä. Saapuessaan asemalle Maria kertoi kaiken. Aluksi he eivät uskoneet häntä, mutta kun hän laski paketin pöydälle, poliisi kurtisti kulmiaan.
”Olet ensimmäinen täällä”, hän sanoi hiljaa. ”Mutta et ole ensimmäinen, joka löytää tämän.”
Kävi ilmi, että kaupungissa oli ollut käynnissä tutkinta useita viikkoja. Useat ihmiset olivat tuoneet poliisille lihaa, ja sisältä he olivat löytäneet identtisiä paketteja – jotka sisälsivät rahaa ja salaperäisiä viestejä. Kaikki kirjeet oli kirjoitettu samalla käsialalla.
Tutkinnassa uskottiin, että kyseessä oli maanalainen verkosto. Ruoan sekaan piilotettua rahaa käytettiin ”paketin” salaa siirtämiseen henkilöltä toiselle. Mutta yksi pelaajista oli kadonnut.
Mariaa pyydettiin kuvailemaan myyjää yksityiskohtaisesti. Hänen kuvauksensa vastasi kuvausta miehestä, jota poliisi oli etsinyt pitkään. Hän oli entinen lihanjalostamon työntekijä, jolla oli yhteyksiä rikollisjärjestöön. Yhden version mukaan juuri hän yritti ”välittää viestiä”, mutta ehkä hän teki sen tarkoituksella ostajan kautta herättääkseen huomiota. Loppujen lopuksi hän tiesi, että ennemmin tai myöhemmin joku paljastaisi piilopaikan.
Maria joutui vertahyytävän tarinan keskipisteeseen. Hän ei voinut uskoa, että rutiininomainen lihakauppa oli muuttunut rahaan ja kuoleman vihjeisiin liittyväksi mysteeriksi.
Kuka kirjoitti nämä muistiinpanot?
Oliko niiden kirjoittaja elossa?
Ja mikä tärkeintä, miksi hänestä tuli tämän lihanpalan omistaja?
Nämä kysymykset jäivät vaille vastausta, ja Maria vapisi pitkään joka kerta ohittaessaan tuon lihakaupan…
