Sofia piti aina vanhempaa veljeään Danielia vastuuntuntoisena esimerkkinä. Isänsä kuoleman jälkeen Daniel otti perheen johtavan roolin. Hän oli vasta 25-vuotias, mutta hän näytti kypsyvän yhdessä yössä: hän alkoi tehdä osa-aikatyötä auttaakseen äitiään, saapui usein ruokakassien kanssa ja vakuutti nuoremmalle sisarelleen, että ”kaikki oli hallinnassa”.
Sophia, joka työskenteli yövuorossa sairaanhoitajana, ei voinut viettää niin paljon aikaa äitinsä kanssa kuin olisi halunnut. Niinpä ajatus Danielista rinnallaan rauhoitti häntä aina. Daniel sanoi: ”Älä huoli, Soph, minä maksan laskut ja pidän huolta äidistä. Minulla on tarpeeksi rahaa palkastani; olen jopa säästänyt hieman hänen lääkkeisiinsä ja tulevaisuuteen.”
Ja hän uskoi häntä.
Eräänä iltana, kun Sofia pysähtyi äitinsä luo töiden jälkeen, äiti kysyi häneltä hiljaa: ”Kulta, osta se uusi lääke, jonka lääkäri määräsi. Olen ihan uupunut.”
Sofia oli yllättynyt:
”Mutta eikö Daniel auta sinua siinä? Hän sanoi antavansa sinulle rahaa hoitoon.”
Äiti katsoi häntä hämmentyneenä ja vastasi:
”Ei, hän… joskus ostaa ruokaa, maksaa sähkölaskuja, mutta emme koskaan puhuneet lääkkeistä. Luulin, että sinä teit niin.”
Sofia tunsi kylmät väreet kulkevan selkäpiitään pitkin. Kaikki, mitä hänen veljensä oli kertonut hänelle ”äidin säästöistä”, tuntui yhtäkkiä oudolta.
Muutamaa päivää myöhemmin, palatessaan töistä kotiin myöhään illalla, Sofia huomasi tutun hahmon pankkiautomaatilla. Se oli Daniel. Hän nosti nopeasti suuren summan ja vilkuili ympärilleen, ikään kuin peläten tulevansa nähdyksi.
Uteliaisuus voitti: hän seurasi häntä. Daniel käveli nopeasti kohti kaupungin keskustaa, kohti aluetta, jossa kauppiaat tungeksivat päivisin ja baarien ja klubien kyltit valaistuivat yöllä. Sofia pysytteli etäällä, hänen sydämensä lyöden nopeammin.
Lopulta hän astui pieneen huoneeseen, jossa kirkas kyltti välähti punaisena. Se oli kasino.
Sofia ei voinut uskoa silmiään. Hän oli odottanut häntä yli tunnin ja näki hänen tulevan ulos: hänen kasvonsa olivat synkät, hänen kätensä tyhjät, hänen askeleensa raskaat.
Seuraavana päivänä Sofia teki päätöksensä. He istuivat hänen keittiössään. Ulkona tihkusadetta, ja huoneen hiljaisuus tuntui erityisen painostavalta.
”Daniel”, hän aloitti yrittäen puhua rauhallisesti. ”Näin sinut eilen. Kerro minulle totuus: minne rahat, jotka muka säästit äidille, katosivat?”
Hän jähmettyi, kuin häntä olisi lyöty. Hän istui hiljaa muutaman sekunnin puristaen nyrkkejään. Sitten hän laski päänsä ja sanoi hiljaa:
”Halusin… Luulin voivani voittaa enemmän. Että voisin tarjota äidille kaiken, mitä hän ansaitsee. Pelasin uhkapeliä.”
Sofia tunsi maan tärisevän jalkojensa alta.
”Petit sekä minut että äidin?!” Hänen äänensä vapisi.
Daniel peitti kasvonsa käsillään.
”Yritin. Joka kerta uskoin voivani saada takaisin kaksi kertaa enemmän. Mutta hävisin. Ja sitten yritin uudelleen. En edes huomannut, kuinka jäin koukkuun.”
Sophia ei nukkunut koko yönä. Hän itki tuskasta ja vihasta. Mielikuva veljestään – juuri siitä ihmisestä, johon hän aina saattoi luottaa – mureni hänen mielessään. Mutta samaan aikaan hän ymmärsi: tämä ei ollut konna, hän oli heikko. Ja jos he kääntyisivät pois hänestä, he menettäisivät hänet ikuisiksi ajoiksi.
Aamulla hän puhui äitinsä kanssa. Äiti oli pitkään hiljaa, kuunteli ja sanoi sitten:
”Tiesin, että hänessä oli jotain vialla. Mutta pelkäsin kysyä. Hän on poikani.”
Ja sitten Sofia päätti:
”Emme anna hänen kadota.”
Hän vaati, että Danielin pitäisi mennä peliriippuvuuden asiantuntijan vastaanotolle. Päätös oli vaikea: hän vastusteli, keksi tekosyitä, lupasi, että ”kaikki oli hallinnassa”. Mutta vähitellen, askel askeleelta, hän alkoi myöntää, että hän todella tarvitsi apua.
Totuus oli tuskallinen, mutta se pelasti heidän perheensä. Sofia ymmärsi: joskus hänen lähimmät ihmiset voivat jäädä omien virheidensä ansaan. Ja vain rehellisyys ja tuki voivat vetää heidät pois.
Nyt muistellessaan sitä iltaa pankkiautomaatilla ja vilkkuvaa kasinon kylttiä, Sofia ajattelee: ”Onpa hyvä, että seurasin häntä silloin. Muuten olisimme menettäneet muutakin kuin rahat… olisimme menettäneet hänet.”
