Kun Klara ensimmäisen kerran pysähtyi oman talonsa portaille, hänestä tuntui kuin portaat pilkkaisivat häntä. Hänen hengityksensä salpautui toisella kerroksella, hänen jalkansa vapisivat, hänen sydämensä hakkasi niin lujaa, että hänen täytyi pitää kiinni kaiteesta. Hän oli vasta 36-vuotias, mutta hänen kehonsa tuntui pettäneen hänet.
”Olen vain väsynyt”, hän selitti itselleen.
Mutta väsymys ei kadonnut.
Lääkärit puhuivat rauhallisesti, lähes välinpitämättömästi:
”Sinun täytyy laihtua, Klara. Sydämesi ei kestä.”
Hän hymyili takaisin, mutta kotona hän itki. Koska se ei ollut vain paino-ongelma. Se oli yksinäisyys, loputon työ, ikuinen ”Aloitan maanantaina”.
Tuosta portaiden päivästä tuli piste. Ei loppu, vaan alku.
Aluksi hän vain käveli korttelin ympäri. Viisi minuuttia. Kymmenen. Sitten korttelin ympäri. Naapuritalojen ihmiset tervehtivät häntä lievällä säälillä: ”Hyvä työ, hän yrittää.”
Viikossa hän menetti kilometrin ilmaa.
Kuukaudessa hän laihtui yhden koon.
Kolmessa hän menetti uskon, että ”mikään ei tule onnistumaan”.
Hän muutti kaiken vähitellen. Hän poisti makeiset jääkaapista. Hän lakkasi katsomasta vaakaa ja alkoi katsoa taivasta. Joka päivä hän kirjoitti peiliinsä lauseen:
”Vielä yksi askel, niin olet lähempänä.”
Joskus se oli vaikeaa. Joskus hän halusi luovuttaa. Eräänä talvena juoksulenkiltä palattuaan hän kaatui lumeen ja puhkesi itkuun keskellä tietä. Sitten noin kymmenvuotias poika tuli hänen luokseen, ojensi kätensä ja sanoi:
”Hyvin pärjäät. Äiti sanoo, että jos ihminen kaatuu, se tarkoittaa, että hän vielä kävelee.”
Hän muisti nuo sanat ikuisesti.
Vuosi kului. Klara seisoi taas samojen portaiden edessä – tällä kertaa ei vain kotona, vaan kaupungin maratonilla, jossa maaliviiva oli vanhan rakennuksen katolla, neljäkymmentä metriä maanpinnan yläpuolella.
Väkijoukko oli meluisa, jotkut heiluttivat lippuja. Claran sydän hakkasi taas nopeammin – mutta tällä kertaa ei pelosta. Onnesta.
Kiipeämisen alkaessa hänen lihaksensa polttivat, hengitys salpautui, mutta hän ei pysähtynyt. Ja sitten tuli viimeinen askel. Hänen jalkansa vapisivat, mutta hän ei kävellyt – hän juoksi.
Katolla olevat ihmiset taputtivat.
Hän nosti kätensä ja nauroi.
Ei siksi, että hän oli laihtunut.
Ei siksi, että hän oli voittanut.
Vaan koska hän oli palannut ihmisen luo, joka uskoi ”vielä yhteen askeleeseen”.
