Sofia tuli viikonlopuksi tapaamaan vanhempiaan. Talo, jossa hän varttui, tuntui hänestä aina lämpimältä ja turvalliselta, kuin horjumattomalta menneisyyden saarelta. Sinä iltana, vanhempien mentyä nukkumaan, hän päätti siivota ullakon – vanhat laatikot, isoäitinsä kirjat ja kellastuneet albumit kerääntyivät siellä pölyä.
Sophia sytytti pöytävalaisimen, veti hyllyltä vanhan, haljenneella nahkakannella varustetun valokuva-albumin ja asetti sen lattialle. Se tuoksui pölyltä, ajalta ja joltain tutulta. Hän selaili sivuja hymyillen: hänen äitinsä ja isänsä häissään, isovanhempansa puutarhassa, lapsuuskuvia, jotka hän oli melkein unohtanut.
Mutta sitten, kääntäessään yhtä sivua, Sofia jähmettyi.
Mustavalkoisessa valokuvassa näkyi hänen äitinsä – nuorempi, lettipäinen, mekko yllään. Nainen seisoi talon vieressä omenapuiden taustalla pitäen pyöreää vatsaansa käsissään. Raskaana.
Kuvan alla oli siistillä käsialalla kirjoitettu: ”Kesä 1985. Odotan Sofiaa.”
Sofia ei heti ymmärtänyt, mikä oli vialla. Mutta sitten kylmät väreet pyyhkäisivät hänen ylitseen: hän oli syntynyt vuonna 1990.
Hänen sormensa vapisivat. Hän käänsi sivua – ja näki toisen valokuvan. Hänen äitinsä istui vauvaa sylissään. Sama talo seisoi lähellä, sama omenapuu. Ja lapsen kaulassa oli pieni sydämenmuotoinen riipus. Täsmälleen sama, jota Sofia oli kantanut lapsuudesta asti.
Hän otti esiin omansa – kaiverrettuna takaosaan: ”Sofia. 1990.”
Tyttö tunsi kiristyksen rinnassaan. ”Tämä on mahdotonta”, hän kuiskasi. Ehkä päivämäärä oli väärä? Vitsi? Mutta naisen silmissä ei ollut leikkisyyttä tai sattumanvaraisuutta valokuvassa.
Samana iltana Sofia meni alakertaan ja koputti varovasti vanhempiensa huoneen oveen.
”Äiti… oletko hereillä?” hän kysyi hiljaa.
Äiti avasi silmänsä ja nousi istumaan sängyssä. Hänen kasvonsa kalpenivat heti nähdessään albumin tyttärensä käsissä.
”Mistä sait sen?”
”Ullakolta.” Äiti, mitä tämä tarkoittaa? Kuvassa olet raskaana… minusta. Mutta päivämäärä on viisi vuotta ennen syntymääni.”
Äiti oli pitkän hetken hiljaa. Sitten hän huokaisi hitaasti, aivan kuin olisi odottanut tätä kysymystä koko elämänsä.
”Sophia… tuo kesä on unohtumaton. Mutta on asioita, jotka on parempi jättää sanomatta.”
”Haluan tietää totuuden.”
Äidin katse raskastui kuin lyijy.
”Et ole ensimmäinen Sofia tässä talossa”, hän sanoi lähes kuiskaten.
Tytön pää pyörällä.
”Mitä?…”
”Hän kuoli ennen syntymäänsä. Meillä ei ollut aikaa…” Äiti laski katseensa. ”En voinut päästää häntä menemään. Siksi, kun ilmestyit, annoin sinulle hänen nimensä. Ja ehkä…” hän katsoi tytärtään tuskallisesti, ”jotain hänestä elää sinussa.”
Sofia tunsi kylmänväreen kulkevan selkäpiitään pitkin. Hän katsoi valokuvaa uudelleen: sama hymy, sama katse. Ja ensimmäistä kertaa elämässään hänestä tuntui siltä, että kuvassa oleva nainen katsoi suoraan häntä.
Myöhemmin samana yönä Sofia ei saanut unta. Hän otti riipuksen esiin, avasi sen – ja sisällä, lasin alla, oli pieni, haalistunut valokuva. Tyttö. Silmät tuskallisen samanlaiset kuin hänellä itsellään.
Ja kääntöpuolelle, samalla käsialalla kirjoitettuna kuin albumiin:
”Minun Sofiani. 1985.”
