Hän asui yksin. Yksinkertainen, hiljainen nainen, tottunut yksinäisyyteen. Avioeron jälkeen asunto tuntui liian suurelta ja liian tyhjältä, mutta hän oli jo sopeutunut siihen. Kaikki muuttui yhtenä tavallisena iltana.
Hän oli palaamassa kotiin töiden jälkeen. Ulkona satoi, tuuli puhalsi pisaroita lasia pitkin luoden rytmin, johon hän oli jo kauan sitten tottunut. Nainen otti takkinsa pois päältä, sytytti valon ja käveli keittiöön. Juuri sillä hetkellä hän kuuli sen.
Aluksi oli hiljaista – aivan kuin joku olisi kikattanut jossain toisessa huoneessa. Kevyt, soiva lapsen nauru.
Hän jähmettyi. Televisio oli pois päältä, yläkerran naapurit olivat lähteneet jo kauan sitten – asunto oli ollut tyhjillään useita kuukausia. Hän käveli huoneiden läpi tarkistaen kaiken – hiljaisuus. ”Olen varmaan kuvitellut sen”, hän päätti.
Mutta pari tuntia myöhemmin nauru tuli taas. Tällä kertaa lähempänä. Ja oli kuin joku olisi kuiskannut hänen nimensä.
Nainen ryntäsi makuuhuoneeseen ja sytytti valon. Huone oli tyhjä. Vain verhot huojuivat hieman, aivan kuin joku olisi juuri kävellyt ohi. Hänen sydämensä alkoi lyödä nopeammin.
Hän ei saanut unta. Kolmelta aamuyöllä sama nauru kajahti – tällä kertaa käytävältä. Nainen hyppäsi ylös ja nappasi puhelimen, mutta yhteys katkesi yhtäkkiä. Juuri sillä hetkellä valo välähti ja lapsen pallo vieri lattiaa pitkin.
Hän kirkaisi. Mutta kun hän pääsi lähemmäs, pallo yksinkertaisesti katosi.
Seuraavana aamuna nainen soitti korjaajalle tarkistamaan johdotuksen. Hän tutki pistorasiat ja johdot ja huomasi yhtäkkiä vanhan luukun seinässä kaapin takana. Se johti pieneen syvennykseen seinien välissä, josta nainen ei ollut edes tiennyt.
Kun he avasivat luukun, he löysivät sisältä vanhoja, pölyn peittämiä leluja: säröillä olevan kasvonaaman omaavan nuken, pallon ja kellastuneen valokuvan pojasta, joka kerran asui talossa.
Siitä lähtien naurua ei enää kuulunut. Mutta nainen jätti lelut ikkunalaudalle – ”jotta hän tietäisi, ettei häntä ollut unohdettu tänne”.
Tarina levisi sosiaalisessa mediassa, ja ihmiset väittelevät edelleen siitä, kuka poika oli: haamu, menneisyyden kaiku vai yksinkertaisesti muistutus siitä, että tyhjätkin talot muistavat ne, jotka niissä kerran nauroivat.
