Puutarha oli hänen lempipaikkansa. Mies vietti siellä kaiken vapaa-aikansa: istutti kukkia, hoiti puita, suunnitteli uusia kasvipenkkejä. Sinä päivänä hän päätti kaivaa kuopan nuorelle omenapuulle. Työ sujui tavalliseen tapaan – maa antoi periksi lapion alla, aurinko paistoi, kaikki näytti tavalliselta. Mutta muutaman minuutin kuluttua hän tajusi: tämä päivä jää hänen muistiinsa ikuisesti.
Lapio osui johonkin kovaan. Aluksi hän ajatteli, että se oli kivi. Mutta kun hän raivasi maata, hän näki oudon esineen. Pienen, metallisen, ruosteisen. Mies kumartui ja otti sen esiin – ja jäi paikoilleen.
Se ei ollut putkenpala eikä raudoitusrauta. Hän piti käsissään vanhaa laatikkoa. Se oli sidottu narulla, ja sen reunoissa näkyi vahajälkiä – ikään kuin joku olisi tarkoituksella sulkenut sen vuosikymmeniä sitten, jotta kukaan ei voisi avata sitä.
Uteliaisuus voitti. Mies vei löydön taloon, leikkasi köyden ja avasi kannen. Sisällä oli kellastuneita papereita, valokuvia ja outoja esineitä. Yhdessä valokuvassa oli perhe, mutta ihmisten kasvot oli peitetty musteella. Papereissa oli käsittämättömiä merkintöjä, päivämääriä ja nimiä.
Pelottavin esine oli kääritty rätissä. Se oli vanha posliininen nuken silmä. Sen kylmä kiilto sai miehen vapisemaan, ikään kuin se katsoisi suoraan häntä.
Mies kertoi löydöstä naapureilleen, ja pian koko katu tiesi siitä. Jotkut väittivät, että se oli vanha rituaalinen kätkö. Toiset sanoivat, että entiset omistajat olivat piilottaneet perhetragedian.
Mutta kauhein osa alkoi myöhemmin. Sinä yönä puutarhassa kuului kova kolahdus. Kuopan luona jätetty lapio löydettiin toisesta paikasta. Ja laatikko, jonka mies oli jättänyt pöydälle, oli avoinna.
Nyt hän pelkää enemmän sitä, mitä maaperän alla voi vielä piillä, kuin sitä, mitä hän löysi.
Tarina levisi sosiaalisessa mediassa: ihmiset kiistelivät, oliko kyseessä tavallinen löytö vai varoitus menneisyydestä. Mutta kaikki olivat yhtä mieltä yhdestä asiasta: joskus on parempi jättää rauhaan se, mikä on maannut maassa vuosikymmeniä.
