Hänelle tämä päivä oli erityinen. Seitsemänkymmentäviisi vuotta – ikä, jolloin jokainen puhelu, jokainen tapaaminen sukulaisten kanssa on erityisen arvokas. Vanha mies valmistautui etukäteen: siivosi talon, tilasi pienen kakun, asetti lasten ja lastenlasten valokuvat näkyvälle paikalle. Hän odotti.
Aamu kului hiljaisuudessa. Kukaan ei tullut. ”Ehkä illalla kaikki kokoontuvat yhteen”, hän ajatteli ja suoristi juhlapöydän liinaa. Kellot tikittivät tuskallisen hitaasti. Jokainen puhelimen soitto sai hänen sydämensä pysähtymään, mutta soittajat olivat vain naapureita tai mainostajia.
Kun ilta pimeni, hän ymmärsi, että kukaan ei tule. Ei lapset, ei lapsenlapset. He eivät edes soittaneet. Hän istui yksin pöydän ääressä kakun edessä, jonka kynttilöitä hän ei koskaan sytyttänyt.
Hänen rinnassaan levisi tyhjyys. Sitten hän päätti soittaa itse. Ensimmäisen poikansa puhelin oli pois päältä. Tyttärensä puhelin soi, mutta kukaan ei vastannut. Hän soitti pojanpojalleen, ja juuri tämä puhelu mursi hänet lopullisesti.
— Isoisä, anteeksi… Meillä on omat asiamme. Emme voi tulla. Ja muutenkin… sinun on parempi olla odottamatta. — Ääni oli kylmä, kuin vieraan.
Vanha mies laski kuulokkeen ja katsoi pitkään ikkunasta ulos. Silloin hän ymmärsi kauhean totuuden: hänen perheensä ei ollut enää kauan ollut perhe. Heille hän oli vain menneisyyden varjo, ihminen, joka häiritsi heidän uutta elämäänsä.
Sinä yönä hän vei kakun pihalle ja jakoi sen naapurien lapsille. Lapset nauroivat iloisesti ja kiittivät, ja hän hymyili kyynelsilmin. Vieraat lapset olivatkin läheisempiä kuin omat.
Tarina levisi sosiaalisessa mediassa, kun yksi naapureista kertoi siitä verkossa. Ihmiset ympäri maailmaa kirjoittivat tukiviestejä ja ehdottivat, että tulisivat juhlimaan yhdessä. Kommentit olivat täynnä vihaa ja myötätuntoa: ”Kuinka voi hylätä isänsä tällaisena päivänä?”, kirjoittivat toiset. ”Hänellä on uusia perheitä meissä”, vastasivat toiset.
Nyt tuhannet ihmiset tuntevat hänen nimensä. Ja vaikka omaiset käänsivät hänelle selkänsä, hänen elämäänsä tuli uusia ihmisiä, jotka osoittivat, että joskus todellinen perhe on ne, jotka ovat lähellä, eikä ne, jotka ovat verisukulaisia.
