Kaupungin laitamilla sijaitsevassa observatoriossa joukko tiedemiehiä työskenteli uuden idean parissa: luoda pienoisanturi, joka kykenisi havaitsemaan paitsi kosmisen säteilyn myös mahdolliset poikkeavat sähkömagneettiset vaihtelut. He toivoivat kuulevansa sen, mikä on yleensä piilossa ihmiskorvalta – ”maailmankaikkeuden kaiun”.
Laite itsessään oli kenkälaatikon kokoinen, mutta sen sisällä oli hienostunut siru, joka kykeni havaitsemaan miljoonia kertoja radioaaltoja heikompia signaaleja. He nimesivät sen ”Atriumiksi” – ”paikaksi, jossa äänet kohtaavat”.
Laukaisu sujui virheettömästi. Satelliitti asetti anturin kiertoradalle, ja ensimmäiset kolme päivää laite lähetti luotettavasti odotettua dataa: lämpötilaa, taustasäteilyä ja kosmisen tuulen rytmisiä vaihteluita. Tiedemiehet iloitsivat: kaikki meni suunnitelmien mukaan.
Mutta neljäntenä yönä laite lähetti takaisin ei numeroita, vaan ääntä. Ihmisääni katkaisi sihisevän ja kohinaisen melun.
— ”Kuka… siellä?..”
Hiljaisuus laskeutui laboratorioon. Kaikki vaihtoivat katseita. Aluksi he luulivat sen olevan radioaaltojen heijastus Maasta. Mutta testit paljastivat, että signaalin taajuus ei vastannut mitään lähdettä planeetalla.
Nauhoitukset jatkuivat. Joka yö ääni selkeni.
— ”Me… olemme olleet täällä… pitkään…”
— ”Kuuletteko meitä?”
Yksi tutkijoista, Anton, ei kestänyt sitä enää ja sanoi:
— ”Se on mahdotonta. Siellä ei ole ketään.”
Mutta viikkoa myöhemmin tapahtui jotain vielä pelottavampaa. Laboratorioon saapui nauhoitus, jossa ääni sanoi:
— ”Anton…”
Tiedemiehet jähmettyivät. Se oli heidän kollegansa nimi. Kukaan laboratorion ulkopuolella ei tiennyt projektista, etenkään tuolla taajuudella.
Anton kalpeni. Hän väitti kuulleensa tämän äänen aiemmin – unessa. Useana yönä peräkkäin hän oli nähnyt unta oudoista hahmoista, joita ympäröi kylmä hehku. He ojensivat kätensä hänen puoleensa ja kuiskasivat jotain.
Seuraavat nauhoitukset muuttuivat entistä häiritsevämmiksi. Ääni toistui yhä useammin:
— ”Me palaamme… Me palaamme…”
Sitten laite lopetti datan lähettämisen. Näytölle ilmestyi vain tasaisia viivoja – aivan kuin joku olisi repinyt sydämen irti laitteesta. Tiedemiehet olivat varmoja, että anturi oli kadonnut.
Mutta aamulla vartija löysi sen laboratorion sisäänkäynniltä. Pieni laite seisoi aivan kynnyksellä. Sen pinta oli huurteen peitossa, vaikka ulkona oli lämmin sää. Joku näytti raaputtavan sen koteloon sanat:
— ”Olemme lähellä.”
Sinä yönä kaikki tiedemiehet pelkäsivät nukkua.
