Anna istui usein ikkunan ääressä pienessä olohuoneessaan katsellen ulos kaupunkiin johtavalle tielle. Kymmenen vuotta sitten hänen poikansa Daniel oli kävellyt samaa tietä pitkin. Hän oli silloin vasta poika – kaksikymmentävuotias, kuumaverinen, unelmoi vapaudesta ja valoisasta tulevaisuudesta. Hän sanoi:
”Äiti, palaan, kun olen mies, josta voit olla ylpeä.”
Anna hymyili kyynelten läpi ja vilkutti, kunnes hänen hahmonsa katosi auringonlaskun valoon.
Aluksi kaikki oli hyvin. Kirjeitä saapui – lyhyitä mutta lämpimiä. Sitten puheluita: ”Olen kunnossa, äiti.” Mutta joka vuosi heidän määränsä väheni. Ja sitten – täydellinen hiljaisuus. Ei uutisia. Ei yhtäkään merkkiä.
Anna eli toivossa. Joka kerta, kun hän sytytti kynttilän kirkossa, hän pyysi vain yhtä asiaa: ”Anna hänen elää, Herra. Antaa hänen elää.”
Ja niin, kymmenen vuotta myöhemmin, sateisena syysiltana, joku koputti oveen. Anna avasi sen ja näki miehen. Pitkä, leveäharteinen, paksupartainen ja raskaskatseinen mies.
”Äiti… se olen minä”, hän sanoi.
Annan vatsassa muljahti. Hän etsi miehen kasvoilta tuttuja piirteitä, mutta ei löytänyt niitä. Mies oli liian aikuinen, liian vieras, liian muuttunut.
”Olen pahoillani”, hän kuiskasi yrittäen sulkea ovea. ”Sinun on täytynyt tehdä virhe.”
Mutta mies veti taskustaan vanhan medaljongin. Juuri sen, jonka Anna oli antanut Danielille lähtöpäivänään. Sisällä oli valokuva: he kaksi, vielä nuoria, onnellisia.
Annan jalat pettivät. Se oli hänen medaljonkinsa.
Huhut hänen poikansa paluusta levisivät kylässä välittömästi. Naapurit tulivat yksi toisensa jälkeen. Jotkut itkivät liikuttuneina, halasivat Annaa ja toivottivat hänelle onnea. Toiset vilkaisivat epäluuloisesti: ”Liian outoa. Ehkä hän on valehtelija?”
Anna yritti vakuuttaa itselleen, että se oli hän. Mutta jokainen ele, jokainen liike tuntui vieraalta. Hän puhui oikeat sanat, muisteli lapsuuden tapahtumia, mutta hänen äänestään puuttui se intonaatio, jonka Anna osasi ulkoa.
”Et ole poikani”, hän tokaisi eräänä iltana.
Mies katsoi häntä pitkällä, raskaalla katseella. Hänen silmänsä olivat kuin kaksi kaivoa – tummat, syvät, pelottavat.
”Miksi et usko minua?” hän kysyi.
”Koska minun Danielini ei koskaan katsonut minua sillä tavalla”, Anna kuiskasi.
Hän heräsi yöllä ja näki miehen seisovan sängyn vieressä. Ei liikkunut. Vain katsoi.
”Äiti”, hän sanoi hiljaa. ”Huomenna lähden taas. Mutta en tällä kertaa yksin.”
Aamulla Anna sanoi naapurilleen. Hän risti itsensä:
”Pidä huolta itsestäsi, Anna. Ehkä se ei todellakaan ole hän.”
Seuraavana päivänä mies auttoi pihalla: pilkkoi puita, korjasi aitaa. Hän käyttäytyi kuin välittävä poika. Mutta Anna huomasi jotain outoa: mies ei koskaan katsonut peiliin. Ja kun naapureiden lapset tulivat leikkimään, hän meni sisään ja lukitsi itsensä huoneeseensa.
Sinä iltana hän puhui taas:
”Äiti, minun täytyy kertoa sinulle jotakin. Siellä minne menin kymmenen vuotta sitten… kaikki ei ollut niin kuin luulet. Tapasin ihmisiä. He muuttivat minua. Nyt olen erilainen. Mutta olen silti poikasi.”
Anna vapisi. Hänen sydämensä oli ristiriidassa uskon ja kauhun välillä.
”Mitä tarkoitat ’muuttuneella’?” hän kysyi.
Hän hymyili – ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Mutta siinä hymyssä oli jotain aavemaista.
”Saat tietää. Tänä iltana.”
Anna lukitsi makuuhuoneen oven. Mutta keskellä yötä hän kuuli askelia. Hitaita, raskaita. Ne lähestyivät hänen huonettaan. Ovi narahti hiljaa, ja kuunvalossa hän näki miehen siluetin.
”Äiti”, hän kuiskasi. ”On aika.”
Ja sillä hetkellä hänestä tuntui kuin joku muu seisoi hänen varjossaan. Toinen siluetti. Pidempi. Kalpea. Täysin vieras.
Anna huusi.
