Klara rakasti lukemista. Hänen pienessä kaupungissaan kirjasto oli ainoa paikka, jossa hän tunsi olevansa todella rauhallinen. Siellä tuoksui vanha paperi, pöly ja jotain niin lämmintä, että se muistutti lapsuutta.
Sinä päivänä hän otti sattumanvaraisesti kirjan ylähyllyltä. Paksu, tummaksi sidottu teos näytti olevan kaikkien unohtama. Hän istuutui kaukaiseen pöytään, avasi kirjan… ja jotain putosi suoraan hänen polvilleen.
Se oli vanha mustavalkoinen valokuva.
Kuvassa oli noin kymmenvuotias tyttö seisomassa suihkulähteen äärellä. Klara jäi paikoilleen: kuvassa oli hän itse. Samat silmät, sama hymy, jopa pieni arpi leuassa – jälki lapsuuden kaatumisesta.
Hän tunnisti suihkulähteen heti: se sijaitsi hänen kotikaupunkinsa puistossa. Mutta kuva näytti siltä, kuin se olisi otettu vuosikymmeniä sitten. Paperi oli kellastunut, reunat kuluneet.
Klara muisti, että hänen vanhemmillaan ei ollut tuolloin kameraa. Eikä tuolta ajalta ollut säilynyt juuri lainkaan valokuvia.
”Mistä tämä on tullut?” hän kuiskasi ja tunsi, kuinka sisällään kaikki supistui.
Valokuvan takana oli kirjoitettu vapisevalla käsialalla:
”Hänen on saatava tietää totuus.”
Klaran sydän hakkasi. Hän päätti kysyä vanhemmiltaan. Mutta äiti vain kalpeni nähdessään valokuvan ja poistui huoneesta sanomatta sanaakaan.
Isä oli pitkään hiljaa, mutta sitten hän myönsi:
”Tämä valokuva ei ole sinun. Tai oikeastaan… ei aivan sinun. Se on sinun kaksoissisaresi.”
Klara ei uskonut korviaan. Kävi ilmi, että hänellä oli sisko, josta hänelle ei ollut koskaan kerrottu. Sisko oli kadonnut lapsena mystisissä olosuhteissa, ja vanhemmat olivat tehneet kaikkensa, jotta Klara kasvaisi tietämättömänä.
Vanhan kirjaston kirjan välistä sattumalta löytynyt valokuva oli avain salaisuuteen, jota perhe oli salannut vuosikymmeniä.
Klara katsoi valokuvassa olevaa tyttöä ja tunsi kylmän värinän ihollaan.
Hän tiesi vain yhden asian: nyt hän ei lopettaisi, ennen kuin saisi tietää koko totuuden sisarestaan.
