Anna nauroi aina kissansa Samin tavalle. Joka ilta kissa katosi pariksi tunniksi, ja aamulla hänen ovensa takana lojui outoja ”lahjoja”: sukkia, karkkikääreitä, joskus jopa avaimia.
”Pikku varas”, Anna sanoi kerätessään löytöjä. ”Mietin, mitä muuta tuot takaisin?”
Naapurit tiesivät Samin ”piloista” ja suhtautuivat niihin huumorilla. Mutta eräänä päivänä kaikki muuttui.
Sinä iltana Sam juoksi taas eteiseen. Anna oli tottunut siihen eikä ollut huolissaan. Mutta aamulla ovessa ei ollut karkkikäärettä tai avainta. Se oli lompakko.
Aluksi Anna luuli, että kissa oli vain varastanut jonkun toisen satunnaisen esineen. Hän avasi lompakon ja näki sen sisällä valokuvan.
Se oli hän itse.
Annan sydän painui alas. Kuva oli tuore, otettu pari päivää sitten – hän tunnisti vaatteet, joita hän oli käyttänyt matkalla kotiin töistä. Kuva oli selvästi otettu salaa.
Lompakko kuului miehelle: se sisälsi asiakirjoja ja rahaa. Mutta Anna ei ollut koskaan nähnyt häntä talon asukkaiden joukossa.
Hän näytti löydön naapureilleen, eikä kukaan tunnistanut omistajaa.
Myöhään illalla ovikello soi. Kynnyksellä seisoi tuntematon mies.
”Anteeksi”, hän sanoi liian hiljaisella äänellä. ”Löysitkö sattumalta lompakkoni?”
Sam sihisi ja seisoi heidän välissään, ikään kuin vartioiden omistajaansa. Anna vapisi puristaen lompakkoa käsissään.
Hän tiesi yhden asian: hänen kissansa oli pelastanut hänet. Ilman kissan outoa tapaa kantaa tavaroita hän ei olisi koskaan tiennyt, että joku seurasi häntä.
Myöhemmin poliisi vahvisti: mies oli tarkkaillut alueen naisia pitkään. Hänet pidätettiin, ja naapurit alkoivat kutsua Samia ”vartijaksi”.
Anna silitti kissaa ja kuiskasi:
”Kiitos, pieni sankarini. Toit minut takaisin rauhaan.”
Joskus jopa eläinten omituisimmat tavat osoittautuvat pelastaviksi.
