Aleksei ei ole koskaan ollut keräilijä. Eräänä päivänä hän kuitenkin huomasi kirpputorilla massiivisen puisen kaapin. Se oli kulunut, halkeillut ja lakka oli irronnut – se oli melkein säälittävä. Myyjä kertoi, että kaappi oli peräisin vanhasta talosta ja hän oli valmis myymään sen melkein ilmaiseksi. Aleksei ei miettinyt kauan: hän päätti, että kaappi sopisi erinomaisesti hänen maaseututaloonsa.
Kun kaappi tuotiin, se osoittautui niin painavaksi, että se piti purkaa osiin, jotta se saatiin sisälle taloon. Juuri silloin Aleksei huomasi jotain outoa. Takaseinä oli kaksinkertainen: yksi lauta toisen päällä. Hän päätteli heti, että kyseessä oli korjaus, mutta uteliaisuus voitti.
Ruuvimeisselin avulla hän irrotti varovasti yläpaneelin. Sen takana oli kapea ontelo, jossa oli öljykankaaseen kääritty paketti. Aleksejin sydän alkoi lyödä villisti: jotain oli ollut piilotettuna täällä kymmeniä vuosia.
Hän avasi kankaan ja jäi liikkumatta. Sisällä oli vanhoja kirjeitä, jotka oli sidottu huolellisesti narulla, ja niiden päällä pieni samettinen laatikko. Laatikon sisällä oli naisten sormus, jossa oli suuri smaragdi. Kivi kimalteli vihreänä, ja heti oli selvää, että kyseessä ei ollut halpa koru.
Kirjeet olivat 1940-luvun rakkauskirjeitä. Nuori nainen kirjoitti miehelle, että odottaa häntä rintamalta, että hänellä on lahja miehelle ja että hän rukoilee joka päivä. Viimeinen kirje oli päivätty keväällä 1945. Siinä luki: ”Jos et palaa, jätän kaiken tämän tänne. Ehkä jonain päivänä joku löytää meidän tarinamme.”
Aleksei istui lattialla kaapin purkettujen lautojen keskellä ja luki kirjeitä uudelleen. Hän tunsi, että hänellä oli käsissään ei vain jonkun salaisuus, vaan jonkun elämän, joka jäi kesken, jonkun rakkauden, jonka sota keskeytti.
Hän mietti pitkään, mitä tehdä löydöksellään. Myydä sormus? Piilottaa kirjeet laatikkoon? Mutta sydän käski toisin. Aleksei löysi arkistoista maininnan naisesta, josta kirjeissä oli kyse. Kävi ilmi, että naisella oli jälkeläisiä – lapsenlapsia, jotka asuivat samassa kaupungissa.
Muutaman viikon kuluttua hän koputti heidän oveensa ja ojensi heille kirjekuoren. Oven avanneet ihmiset itkivät ja nauroivat samanaikaisesti. He näkivät ensimmäistä kertaa isoäitinsä kirjeet ja saivat tietää rakkaustarinan, josta kukaan perheessä ei ollut aavistustakaan.
Kaappi jäi seisomaan Aleksein kotiin. Mutta nyt joka kerta, kun hän avasi sen ovet, hän muisti, että joskus arvokkaimmat aarteet eivät ole kultaa ja kiviä, vaan muistoja, jotka säilyvät vanhoissa esineissä.
