Alusta asti Maria ja hänen anoppinsa eivät tulleet toimeen keskenään. Näytti siltä, että nainen näki Mariassa kilpailijan eikä poikansa vaimoa. Joka sunnuntai, kun perhe kokoontui saman pöydän ääreen, huoneen ilmapiiri oli täynnä sanattomia valituksia.
Maria yritti olla kohtelias: hän auttoi keittiössä, kehui ruokia, mutta jokainen hänen askeleensa sai osakseen tyytymättömän katseen. Eräänä päivänä illallisella anoppi sanoi vieraiden kuullen:
— Naiset meidän perheessä ovat aina osanneet pitää talon kunnossa. Mielenkiintoista, kuinka kauan poikani sietää tätä sotkua?
Maria tunsi veren nousevan kasvoilleen. Mies oli hiljaa ja katsoi lautaseensa. Tämä hiljaisuus oli kipeämpää kuin mitkään sanat. Sinä iltana hän mietti ensimmäistä kertaa vakavasti: pystyykö hän elämään koko elämänsä tällaisessa varjossa?
Seuraavat viikot olivat koettelemus. Anoppi kävi yhä useammin heidän luonaan soittamatta etukäteen – tarkisti jääkaapin, siirsi huonekaluja ja kommentoi jopa Marian vaateostoksia. ”Tällaiset halvat vaatteet eivät sovi poikani vaimolle”, hän sanoi kerran.
Maria kesti. Mutta kerran hänen kärsivällisyytensä loppui. Illalla, kun anoppi taas järjesti kohtauksen syyttäen Mariaa siitä, että ”hän tuhlaa poikansa rahaa turhuuksiin”, Maria nousi pöydästä ja sanoi rauhallisesti, mutta tiukasti:
”En pyydä rakkauttanne. Mutta ansaitsen kunnioitusta. Ja jos teille on niin tärkeää olla ainoa nainen hänen elämässään, niin minä lähden. Mutta tiedätkö: poikasi valitsi minut. Ja vain hän voi päättää, kuka on hänen rinnallaan.
Hiljaisuus laskeutui. Jopa seinäkello näytti lakkaneen tikittämästä. Mies nousi ja halasi Mariaa.
”Äiti”, hän sanoi hiljaa, ”olen aikuinen. Rakastan häntä. Jos et hyväksy sitä, menetät paitsi hänet, myös minut.”
Se oli isku anopille. Hän istui hiljaa, ensimmäistä kertaa sanattomana. Hänen silmissään välähti jotain pelon kaltaista.
Seuraavana päivänä Maria ei odottanut muutosta. Mutta kun anoppi soitti, hänen äänensä oli erilainen – väsynyt ja hiljainen. Hän pyysi Mariaa tulemaan teelle. Sinä iltana pöydässä ei ollut pitkään aikaan ollut ilkeitä kommentteja. Oli tauko, askel kohti toista.
Maria tiesi, että täydellistä ystävyyttä ei tule. Mutta sillä hetkellä hän tunsi tärkeimmän – hänen äänensä oli vihdoin kuultu.
