Näyttelijä Sari Havas ei kaunistele arkea eikä esitä täydellistä. Vuosi toisensa jälkeen hän yrittää tehdä elämästään hieman terveellisempää ja lisätä liikettä päiviin, mutta lupaa vain yhden asian: armollisuuden itseään kohtaan.
Havaksen mukaan sokerin ja hiilihydraattien vähentäminen on helppo kirjata tavoitteeksi, mutta huomattavasti vaikeampi toteuttaa. Hän muistuttaa, ettei kukaan elä kuin kone – eikä niin pitäisikään. Joskus tekee mieli herkkuja, ja joskus niihin myös sorrutaan.
Ja niistä Sari ei edes yritä vaieta. Hän myöntää olevansa perso makealle, erityisesti suklaalle. Herkut ovat nautinto, josta irti päästäminen ei ole helppoa, vaikka uusi vuosi aina houkuttelee ajattelemaan puhdasta alkua ja parempia valintoja.
Liikuntaa Sari lähestyy samalla rennolla otteella. Hänelle vaihtoehtoja on paljon, mutta erityisesti tennis on laji, joka vetää puoleensa. Kentälle hän suuntaa yhdessä puolisonsa Risto Saikon kanssa. Liike ei ole suoritus vaan tapa olla yhdessä ja voida paremmin.
Taustalla on kuitenkin kokemus, joka muutti suhtautumista omaan kehoon pysyvästi. Toissa kesänä Havakselta löydettiin ihosyöpä, otsan alueelta. Diagnoosi pysäytti hetkessä ja toi esiin pelot, joita ei voi ohittaa olankohautuksella. Ajatus siitä, että kyse voisi olla jostain vakavammasta, painoi mieltä.
Onneksi sairaus saatiin hoidettua, mutta huolettomuus jäi taakse. Nyt aurinko ei enää tarkoita kevyttä kesäpäivää, vaan tarkkaa suojautumista: leveälierinen hattu, aurinkolasit ja pitkät hihat kuuluvat varustukseen. Varovaisuus on tullut jäädäkseen.
Sarin tarinassa yhdistyvät nautinto, realismi ja muistutus siitä, että terveys ei ole itsestäänselvyys. Herkut, liikunta ja elämä iloineen jatkuvat, mutta eri tietoisuudella kuin ennen. Onko juuri tämä rehellisyys se, johon moni samaistuu – vai pitäisikö itseltä vaatia enemmän, vaikka keho jo varoittaa?
Tämä herättää ajatuksia. Dajcie znać w komentarzach.
