Se tapahtui pienessä kylässä, jossa ei yleensä tapahtunut mitään mielenkiintoista kesällä. Kuumuus, hiljaisuus, laiskoja keskusteluja kauppojen lähellä – siinä kaikki paikallinen toiminta. Mutta eräänä päivänä joku sanoi jotain, joka muutti koko päivän:
— Pidetään kilpa-ajo!
— Millä?
— Sioilla!
Aluksi he nauroivat. Mutta mitä enemmän he nauroivat, sitä vahvemmaksi ajatus otti päänsä. Tunnin sisällä koko kylä tiesi: tänä iltana olisi sikakilpailu. Ja menoksi. Valmistelut olivat huonommat kuin ralliin. Joku toi kirkkaita nauhoja erottamaan ”urheilijat”. Joku alkoi tehdä vanhoista säkeistä tilapäisiä satuloita, vaikka yksikään sika ei aikonut pukea mitään päälleen. Lapset piirsivät lähtöviivan liidulla, ja aikuiset väittelivät siitä, kenen sika oli ”aerodynaamisin”. Siat, täysin tietämättöminä tapahtuman mittakaavasta, kaivoivat iloisesti mutaa.
Kun kaikki olivat kokoontuneet vanhalle aukiolle, kävi selväksi: paluuta ei ollut. Seitsemän osallistujaa ja sikaperhe seisoivat lähtöviivalla.
Puolet kylästä oli katsomossa. Naurua, odotusta, jännitystä. Ja sitten tuli merkki. Lähtö, josta tuli legendaarinen.
Joku huusi:
— Mau… Yksi osallistuja juoksi rinnallaan ja aneli sikaa edes kääntymään pois puutarhasta. Toinen yritti houkutella sitä eteenpäin keksien avulla. Kolmas eksyi kokonaan pensaisiin. Tämän seuraaminen oli hauskempaa kuin minkään ammattilaisrallin seuraaminen. Mutta tärkeintä oli vielä edessä.
Täplikäs sika jatkoi johtoaan itsevarmasti. Se oli juossut puolet matkasta nostattaen pölypilviä. Mutta viime hetkellä, lähellä maaliviivaa, sen huomio kiinnittyi… vesimeloniin. Suuri, kypsä, mehukas vesimeloni, jonka joku oli huolimattomasti jättänyt pellon reunaan.
Sika pysähtyi äkisti, katsoi maaliviivaa… sitten vesimelonia… ja valinta oli ilmeinen. Se kääntyi ja ryntäsi kohti vesimelonia, iloisesti ahmien sitä. Väkijoukko purskahti nauruun.
Ja sitten tapahtui odottamattomin asia: kun täplikäs sika nautti vesimelonista, toinen, laiskin lähtöpaikalla – suuri vaaleanpunainen – kiihdytti yhtäkkiä vauhtiaan. Hän käveli rauhallisesti mutta itsevarmasti, ruoan tai huutojen häiritsemättä. Hänen omistajansa ei edes tajunnut hänen osallistuvan, ennen kuin näki…
Hän ylitti maaliviivan ensimmäisenä. Yleisö taputti, vihelsi ja hurrasi. Voittaja murahti tärkeästi, aivan kuin olisi aina tiennyt, että näin päättyisi. Täplikäs sika jatkoi vesimeloninsa syömistä, täysin tyytyväisenä elämään. Muut osallistujat ottivat vihdoin kiinni ja alkoivat kaivaa jäänteitä. Kilpailu oli ohi, mutta tunnelma oli kuin koko kylä olisi voittanut loman.
Myöhemmin kyläläiset päättivät: tästä tulisi perinne. Joka vuosi sikakilpailu.
Älkää koskaan juokko suoraan. Antaa kilpailun muuttua kaaokseksi. Antaa maaliin tulevien olla vääriä.
Mutta naurua, iloa ja tunnetta siitä, että elämä voi olla vähän hullua, on joka kerta taattu.
