Se oli pienin lapsi, jonka Myron oli koskaan nähnyt. Hän löysi sen varhain eräänä aamuna aivan maatilan portilta – pieni punainen karvapallo istui kylmällä maalla hiljaa vinkuen, ikään kuin kutsuen emoaan. Vauva oli niin kevyt, että se mahtui Myronin kämmenelle kuin pehmolelu.
Myron katseli ympärilleen. Ei emoa, ei laumaa, ei mitään jälkeä lähistöllä – oli kuin lapsi olisi ilmestynyt tyhjästä.
Hän kääri pienokaisen lämpimään liinaan ja vei sen lähimpään eläinlääkäriasemalle. Se ei vaikuttanut vakavalta: vain pieni, heikko lapsi, joka tarvitsi lämpöä ja ruokaa.
Mutta eläinlääkäreiden reaktio muutti kaiken.
Heti kun erikoislääkäri – tohtori Elias – otti lapsen syliinsä, hänen silmänsä laajenivat. Hän alkoi huutaa kollegoilleen, jotka huusivat jotakuta toista. Muutamassa minuutissa koko joukko lääkäreitä oli kokoontunut pöydän ympärille kuiskaten keskenään katsoessaan vauvaa, vaihtaen katseita ikään kuin he olisivat todistamassa jotain uskomatonta.
Myron seisoi sivussa hämmentyneenä.
– Mikä häntä vaivaa? hän kysyi lopulta.
Tohtori Elias veti syvään henkeä.
– Luulimme hänen olevan vastasyntynyt… mutta ei se ollutkaan. Tämä vauva ei ole vain vauva. Hän kuuluu äärimmäisen harvinaiseen, lähes sukupuuttoon kuolleeseen kääpiöeläinrotuun, jota on luultu kadonneeksi yli kaksikymmentä vuotta. Ja ilmeisesti… hän on täysin terve.
Kaikki hiljenivät. Tarina tuntui vielä oudommalta.
– Mutta mistä hän tuli? Myron kysyi.
Lääkäri vain pudisti päätään.
– Sen me haluamme selvittää. Tällaisilla eläimillä, hän silitti vuohenpoikasen selkää, on uskomattoman monimutkainen genetiikka. Niitä on todennäköisesti enemmänkin… ehkä kokonainen perheryhmä.
Poika piipitti hiljaa, ikään kuin vahvistaen kuulemansa.
Ja Miron tajusi, että tämä sattumanvarainen löytö matkan varrella voisi johtaa löydöön, jota kukaan ei odottanut.
Se, mitä tapahtuisi seuraavaksi, oli vielä paljastamatta.
Ja illaksi kaikki oli loksahtanut paikoilleen: Miron palasi paikkaan, josta hän oli löytänyt vohlan, kuuli tuskin kuuluvan kahinan ja huomasi varjoja puiden välistä. Lähestyessään hänen sydämensä hakkasi – siellä seisoi pieni vuohiperhe, yhtä pieni kuin löytöpoikanen. Emo liikautti levottomasti, ja kaksi muuta samanlaista pientä vapisi lähellä. Ilmeisesti lauma oli harhaillut jossain lähistöllä, ja yksi vohlista oli yksinkertaisesti jäänyt jälkeen. Miron laski vohlan varovasti maahan, ja seuraavaksi tapahtunut sai hänet hymyilemään: emo juoksi heti paikalle ja nuoli vohlaa, ja tuskin seisova vohla yritti puskea sitä kuonollaan.
Sillä hetkellä Miron tajusi nähneensä pienen ihmeen – harvinainen laji ei ollut kadonnut ikuisiksi ajoiksi, vaan elävä, lämmin ja hyvin hauras osa luontoa, joka oli yksinkertaisesti onnekas, että joku kulki ohi oikealla hetkellä.
