Törmäsimme tuohon luolaan sattumalta. Sitä ei ollut kartalla – vain tumma lovi kalliossa, tuskin näkyvissä jyrkänteen lähellä olevien tiheiden pensaikkojen läpi. Meri pauhui erityisen kovaa sinä päivänä, ikään kuin varoittaen: ”Älkää menkö sinne.” Mutta uteliaisuus voitti aina varovaisuuden. Laskeuduimme liukasta polkua pitkin valaisten tietä vain heikolla taskulampulla. Käytävä oli kapea, ilma kostea, ja jostain syvältä kuului outo, vaimea ääni, kuin suuren sydämen lyönti.
Jokaisella askeleella tuli kylmempää. Jokaisella hengityksellä levottomampaa. Luola leveni yhtäkkiä. Taskulampun valo liukui seiniä pitkin ja pysähtyi johonkin, mikä sai sisuksemme kääntymään ympäri. Aluksi luulimme niitä kiviksi. Sitten meduusoiksi. Mutta se osoittautui paljon pelottavammaksi.
Edessämme makasi… jotain elävää. Kokonainen yhdyskunta outoja, pitkänomaisia, maitomaisen läpinäkyviä kapseleita, tiiviisti yhteen puristettuina. Niiden märät pinnat kimaltelivat, ikään kuin joku olisi juuri huolellisesti asettanut ne. Mutta aavemaisinta oli sisällä. Kun toimme taskulampun lähemmäksi, sydämemme painui: jokaisessa kapselissa liikkui jotakin.
Syntymättömät silmät. Eivät evät. Eivät tassut. Pieniä olentoja, joilla oli tummat täplät, pitkät vartalot ja pienet räpylät, kiemurtelivat hitaasti sisällä. Ne nytkähtivät, ikään kuin reagoiden valoon, ja tuntui kuin useat niistä kääntyisivät yhteen ääneen hengityksemme äänestä.
”Ovatko nämä… vauvoja?” joku kuiskasi.
”Mutta mitä?”
Yksi liike rikkoi koko tyyneyden illuusion: yksi läpinäkyvistä kapseleista tärisi jyrkästi, ja sisällä oleva olento ojentui kuin se olisi räjähtämässä kuoren läpi. Peräännyimme. Päässämme ei ollut selitystä. Vain pelkoa. Olimme nähneet paljon. Meduusoja, munia, kaloja, merimatoja – mutta EI KOSKAAN mitään tällaista.
Kuoret olivat liian suuria. Liian järjestelmällisiä. Liian… tarkoituksella sijoitettuja. Ne eivät olleet kaaoksessa, vaan siisteissä ryhmissä, ikään kuin joku nokkela olisi tarkoituksella lajitellut ne koon mukaan. Vasta sitten huomasimme valtavan varjon vastakkaista seinää vasten.
Aluksi se näytti lohkareelta. Sitten laholta puulta. Mutta kun varjo välähti hieman, ymmärsimme, ettei se ollutkaan mikään esine. Se oli jotakin elävää. Valtavaa. Happikuplat nousivat hitaasti sen ihon pinnalta. Olento makasi liikkumattomana ja hengitti niin hiljaa, että aaltojen ääni peitti sen hengityksen. Mutta jokainen sen liike sai polvemme vapisemaan.
Hetki, jolloin kaikki loksahti paikoilleen – ja siitä tuli kaksinkertaisen kauhistuttava. Olento liikkui vain muutaman senttimetrin…
ja sen pinnalla huomasimme pitkiä imureita. Se oli valtava, raskas, ikivanha – ja ehdottomasti älykäs. Ja sitten ymmärsimme: nämä olivat munia. Mutta eivät kaloja. Eivät meduusoja. Eivät merimatoja.
Ne olivat jättiläismäisen pääjalkaisen munia. Ja hän – tai hän – makasi lähellä vartioiden niitä. Sadat syntymättömät olennot lepattivat kapseleiden sisällä, ikään kuin aistien läsnäolomme. Jotkut niistä olivat jo melkein täysin muodostuneita – näkyvine silmineen, pienine lonkeroineen ja sykkivine elimineen. Seisoimme olennon edessä, joka pystyi selvästi yhdellä liikkeellä päättämään, jäisimmekö tänne ikuisesti.
Se ei hyökännyt. Mutta se ei myöskään lähtenyt. Se vain katsoi. Se katsoi niillä tyhjillä, ikivanhoilla silmillään, joissa emme nähneet raivoa emmekä pelkoa – vaan varoituksen. Tiesimme, että meidän oli lähdettävä. Mutta juuri sillä hetkellä tapahtui jotain, mitä kukaan meistä ei koskaan unohda…
Yksi kapseleista räjähti yhtäkkiä hiljaisella naksahduksella. Jokin sen sisällä alkoi liikkua paljon nopeammin. Olento alkoi ryömiä ulos levittäen pieniä lonkeroitaan. Ja valtava varjo seinän vieressä nousi jyrkästi.
Ja mitä seuraavaksi tapahtui…
muutti ikuisesti suhtautumisemme mereen – ja sen kallioiden alla kätkemiin salaisuuksiin.
Mutta se on toinen osa tarinaa – etkä todellakaan ole valmistautunut siihen, mitä seuraavaksi tapahtui.
