Aamu alkoi aivan normaalisti: hiljaisuutta, kosteaa maata jalkojen alla, kevyttä usvaa kukkapenkkien yllä. Mies meni ulos puutarhaan tarkistamaan kasveja, mutta vain muutaman askeleen jälkeen hän pysähtyi yhtäkkiä.
Aivan siistien rivien keskellä makasi outoja tummia kapseleita. Kolme kappaletta. Pitkiä, paksuja, kuin nahkaa, ohuella ”hännällä” päässä. Ne näyttivät joltain muumioituneen hedelmän ja kuivatun kuorenpalan väliltä. Mutta kammottavinta oli, että yksi näistä asioista vapisi hieman.
Sydämeni painui pohjaan.
Se ei voinut olla roskaa tai kasvin juuria.
Mies kumartui ja tönäisi varovasti yhtä kapselia oksalla. Se huojui hieman, ikään kuin sisällä olisi elänyt jotain pientä… tai nukkuvaa.
Haju oli myös outo: kostea, metsämäinen, ikään kuin jokin olisi maannut maan alla pitkään ja yhtäkkiä kaivettu esiin.
Ensimmäinen ajatus oli: jonkin eläimen munat.
Toinen oli biologista jätettä, jonka joku oli salaa hävittänyt.
Eikä kumpikaan vaihtoehto tehnyt tilanteesta yhtään vähemmän kauhistuttavaa.
Varmuuden vuoksi mies otti kuvan ja lähetti sen tuntemalleen luontoasiantuntijalle. Vastaus tuli lähes välittömästi:
”Älä koske siihen. Odota. Tulen heti.”
Nämä sanat vain pahensivat tilannetta.
Hetken kuluttua mies seisoi kapseleiden äärellä ja tutki niitä aivan kuin olisi katsonut jotain 1800-luvun hyönteistiedon oppikirjasta.
”Tuon… ei todellakaan pitäisi kasvaa täällä”, hän mutisi.
Hän nosti varovasti yhden kapseleista laatikon kanssa. Se oli kova, odottamattoman painava ja hieman lämmin.
”Se on ootheca. Petohyönteisen munapussi. Ja koosta päätellen… ei meidän.”
Miehestä tuntui pahalta.
”Ja sisällä… jotain elävää?”
”Mahdollisesti kymmeniä toukkia.” Hyvin ahneita.
Asiantuntija keräsi kotelot astiaan.
”Meidän täytyy viedä ne jonnekin, missä ne voivat käsitellä niitä. Jos kyseessä on vieraslaji, on parasta olla ottamatta riskiä.”
Siinä olisi voinut olla asian loppu. Mutta sinä iltana mies meni taas puutarhaan ja huomasi jotain, joka sai hänet jäätymään.
Koparien vieressä maassa oli toinen painauma. Suurempi. Täydellisen soikea. Aivan kuin sielläkin olisi ollut jotain… mutta se olisi kadonnut.
Mies soitti asiantuntijalle. Asiantuntija kurtisti heti kulmiaan ja kyykistyi painauman luo.
”Tämä jälki… ei näytä oothekalta.”
”Entä sitten?”
Asiantuntija oli hiljaa pitkään ja sanoi sitten hiljaa:
”Toivon todella, ettei se ole sitä, mitä luulen.”
Mies tunsi kylmänväristyksen kulkevan selkäpiitään pitkin.
Ja sitten asiantuntija lisäsi täysin eri sävyllä: ”Jos kuulet oudon kahinan yöllä… älä missään olosuhteissa mene puutarhaan.”
