Isoäiti seisoi pitkään vitriinin ääressä pidellen pientä paperilistaa. Hänen näkönsä heikkeni, jalkansa tärisivät, mutta hän luki silti nimet uudelleen varmistaakseen asian. Ne olivat lääkkeet, jotka hänelle oli määrätty viimeisen sairaalahoidon jälkeen: sydänpillereitä, tippoja, voidetta. Ja mikä tärkeintä – kallis lääke, jota ilman hän oli sairastunut parissa päivässä.
Hän meni kassalle, ojensi laatikon, kuuli loppusumman – ja se tuntui iskulta hänen sydämeensä. Kotona huolellisesti lasketut rahat eivät täsmänneet. Hänen eläkkeensä oli tullut odotettua vähemmän. Ja sähkölasku, ruoka – he olivat ottaneet kaiken.
”Neiti… voimmeko pärjätä ilman tätä?” hän kysyi osoittaen kalleinta tuotetta.
”Ilman sitä kurssi on merkityksetön”, apteekkari vastasi ankarasti.
Isoäiti katsoi alas.
”Entä alennus? Ehkä jokin erikoistarjous?…”
”Valitettavasti ei.”
Hän huokaisi, keräsi vaihtorahat vapisevaan käteensä ja tajusi: seitsemänkymmentä ruplaa puuttui. Seitsemänkymmentä. Ulkopuolelta katsottuna mitätön summa. Mutta hänelle se oli nyt kuilu.
Hän käveli pois kassalta ja istuutui tuolille nurkkaan. Hän tuijotti laatikkoa kuin se olisi jotain saavuttamatonta. Sitten, hiljaa, lähes huomaamattomasti, hän nosti sen ja sujautti laukkuunsa… Hän ei juossut, ei hössöttänyt – hän käveli kohti uloskäyntiä pienin, hitain askelin.
Ovi oli jo lähellä, kun hän kuuli äänen takanaan:
”Nainen, odota.”
Ääni ei ollut tyly, ei vihainen – se oli yllättynyt. Se oli apteekkari. Hän saavutti isoäidin ja sanoi hiljaa:
”Unohdit kuittisi.”
Isoäiti kalpeni. Hän laski katseensa ja otti laatikon esiin.
”Minä… minä annan sen takaisin. Olen pahoillani. En tarkoittanut. Minä vain… minä todella tarvitsen sitä.” ”Ja minä…” hänen äänensä murtui.
Tyttö katsoi häntä eri tavalla – aivan kuin hän olisi nähnyt hänet ensimmäistä kertaa. Ei mitään häirikköä. Mutta ihminen, jolla ei ollut paikkaa minne mennä.
”Odota tässä”, hän sanoi.
Ja hän meni tiskin taakse.
Isoäiti halusi lähteä. Peloissaan. Häpeissään. Mutta hän jäi.
Apteekkari palasi laukun kanssa. Täynnä. Ja sisällä oli sama kallis lääke.
”Ota se”, hän sanoi. ”Se on apteekin maksama. Meillä on hyväntekeväisyysjärjestö; autamme joskus apua tarvitsevia.”
”Mutta… mutta en tiennyt”, isoäiti kuiskasi.
”Sinun ei tarvitse tietää. Tärkeintä on, että voit paremmin.”
Isoäidin silmiin nousi kyyneleet. Hän piteli pussia pitkään, ikään kuin peläten sen hajoavan.
Sitten hän sanoi hiljaa:
”Tyttö… kiitos. Pelastit minut. Luulin… ettei kukaan tarvinnut minua.”
Apteekkari hymyili.
”Sinua tarvitaan.” Joskus on vain pakko puhua.
Tämä tarina levisi koko naapurustoon, ei varkauden, vaan häpeän ja köyhyyden voittaman ystävällisyyden vuoksi.
Siitä lähtien mummo toi apteekkiin joka kuukausi pienen piirakan tai omenan – ”kiitoksena”.
Ja apteekkari sanoi kaikille saman asian:
”Jospa tietäisit, kuinka monet ihmiset yksinkertaisesti pelkäävät pyytää apua…”
