Se tapahtui keskellä talvea Innsbruckin lähellä sijaitsevilla vuorilla. Oli yö, lumimyräkkä ja lunta satoi vyöryinä. Tiet olivat lumen peitossa, tuulenpuuskat sammuttivat katuvalot ja kaikki ympärillä vaikutti valkoiselta hiljaisuudelta.
Anna Weiss, kahdeksan kuukautta raskaana ollut 32-vuotias nainen, istui vanhan Fordin ratissa ja puristi rattia tiukasti molemmilla käsillään. Hänen miehensä Thomas oli kaupungissa työmatkalla, ja Anna päätti ajaa itse synnytyssairaalaan, kun supistukset alkoivat ennenaikaisesti.
Hän oli jo puolimatkassa, kun lumisade voimistui niin paljon, että edes auton konepelti oli näkymätön. Renkaat sutivat, ja ajovalot paljastivat vain lumipölyn pyörteitä. Annan sydän alkoi hakata yhä nopeammin – ei vain kivusta, vaan myös pelosta. Puhelimessa ei ollut kuuluvuutta, radio oli hiljaa, ja hänen ympärillään kuului tuulen jylinää ja valkoista hulluutta.
Ja yhtäkkiä…
Aivan auton eteen, kuin tyhjästä, ilmestyi valtava peura.
Se seisoi tiellä lumimyrskyssä, sen massiiviset sarvet huurteen peitossa, tuijottaen häntä liikkumatta. Eläimen silmät loistivat ajovalojen heijastuneessa valossa – kuin kaksi meripihkanväristä lyhtyä. Anna painoi jarrua – pyörät luisuivat, auto luisui ja ajautui ojaan.
Törmäys oli pehmeä – lumikinokseen. Mutta moottori sammui.
Hiljaisuus. Vain tuulen ulvonta ja hänen sydämensä kiihkeä jyskytys.
Anna yritti käynnistää moottorin – tuloksetta. Ja sitten uusi kivun aalto puristi hänen vatsaansa.
”Ei, ei, ei nyt…” hän kuiskasi pidellen vatsaansa.
Yhtäkkiä ikkunan ulkopuolella näkyi jälleen liikettä. Peura tuli lähemmäksi. Sen hengitys näkyi kylmässä ilmassa, höyry nousi kuin savu. Se painoi kuononsa lasia vasten, ikään kuin tarkistaakseen, oliko se elossa.
Anna sulki silmänsä – hän luuli menettävänsä tajuntansa. Mutta sitten hän kuuli… äänen.
Jossain kaukaa – koiran haukkumisen.
Hän avasi oven heti astuttuaan ulos. Lunta satoi hänen kasvoilleen, tuuli ulvoi. Peura otti muutaman askeleen taaksepäin, katsoi häntä ja kääntyi sitten ja käveli hitaasti tietä pitkin.
Anna, ymmärtämättä miksi, seurasi häntä. Hän käveli pidellen vatsaansa, horjahtaen, kaatuen lumeen, mutta jatkoi matkaansa. Peura liikkui tasaisesti, itsevarmasti, kääntyen aika ajoin ympäri – aivan kuin odottaen häntä.
He kävelivät niin noin kymmenen minuuttia, kunnes heikko valo ilmestyi eteen.
Lyhty. Talo.
Se oli vanha vuoristoasema, suljettu talvella, mutta sinä yönä yksi mies oli viettänyt siellä yön – eläkeläinen ja entinen metsänhoitaja nimeltä Josef Kramer. Hän kuuli koiransa haukkuvan, meni ulos taskulamppu kädessään eikä voinut uskoa silmiään nähdessään raskaana olevan naisen seuraavan valtavaa peuraa.
Hän juoksi paikalle, auttoi hänet kotiin, sytytti hellan ja soitti pelastajille radiolla. Tunnin kuluttua Anna oli jo synnytyksessä. Ja Josef synnytti vauvan – tytön.
Kun lumimyrsky laantui aamulla ja pelastajat saapuivat asemalle, he näkivät ensimmäisenä talon lähellä peuranjäljet, jotka johtivat suoraan ovelle… ja katosivat metsään.
Anna kertoi myöhemmin, ettei ollut nähnyt peuraa unessa – hän tunsi lämpöä ja itsevarmuutta seuratessaan sitä.
Josef sanoi myöhemmin:
”Noin kymmenen vuotta sitten näillä seuduilla eli valtava peura, jota kutsuimme Vartijaksi. Emme olleet nähneet sitä pitkään aikaan… mutta ilmeisesti se palasi sinä yönä.”
Vauvalle annettiin nimeksi Elisa Elch-nimestä, joka on saksankielinen sana ja tarkoittaa ”peuraa”. Ja joka vuosi, kun talvi tulee ja lumi peittää vuoret, Anna ja hänen tyttärensä tulevat asemalle. Tyttö katsoo aina metsää kohti ja kuiskaa: ”Äiti, katso… se on siellä.”
Eikä kukaan ylläty, jos jossain kaukana, lumen ja mäntyjen rajalla, välähtää suuren peuran siluetti, jonka sarvissa on huurretta.
