Kaikki alkoi kuin tavallinen aamu. Kello oli 8.20 metrossa, junavaunu oli täynnä – jotkut joivat kahvia, jotkut selasivat puhelimiaan, jotkut nukkuivat seisaaltaan. Maria kiirehti töihin ja seisoi, kuten aina, ovien luona – siellä oli vähemmän ruuhkaa ja lähempänä uloskäyntiä. Hän ei edes huomannut junan saapumista tunneliin, kun valot yhtäkkiä välkkyivät ja sammuivat.
Juna pysähtyi asemien välillä. Aluksi kaikki olivat hiljaa – no, niin käy. Mutta kun viisi minuuttia kului, sitten kymmenen, eikä valot palannut, ihmiset alkoivat hermostua. Haju levisi pölylle, jarruille ja jollekin muulle… oudolle.
Ja yhtäkkiä Maria kuuli piikinän. Ohuen, kimeän äänen, aivan kuin joku raapisi lattian alla. Hän luuli kuvitelleensa sen. Mutta piikinä toistui, ja sitten häntä välähti istuimen alta. Yksi. Sitten toinen. Ja muutamaa sekuntia myöhemmin rotta juoksi junavaunun poikki.
Joku kirkaisi, joku hyppäsi. Mutta se ei loppunut siihen. Kymmeniä harmaita ruumiita alkoi ryömiä ulos istuinten välisistä raoista, kumitiivisteiden alta, kulmista. Rottia. Pieniä, suuria, kosteudesta kiiltäviä, pitkine häntineen, käpälät kahisivat linoleumilla.
Joku jysäytti oveen – lukossa. Juna oli sammunut, radio oli mykistynyt. Paniikki kasvoi, naiset kirkuivat, miehet hakkasivat ikkunoihin. Rotat juoksivat seiniä pitkin, hyppivät istuimille, syöksyivät jalkojen välistä.
Yksi kiipesi jonkun laukun päälle ja sihisi paljastaen hampaansa.
Maria jähmettyi, painautui seinää vasten ja vasta sitten huomasi vanhan miehen nurkassa. Mies ei liikkunut, ei panikoinut – hän vain kuiskasi hiljaa:
”He tulevat aina, kun heillä ei ole mitään syötävää…”
”Mitä sanoit?” hän kysyi vapisevalla äänellä. ”Metro on vanha”, mies jatkoi, ”tuhannet asuvat raiteiden alla. Kun liikenne pysähtyy, he suuntaavat valoihin.”
Ja sillä hetkellä valo todella palasi. Kirkas, karu. Rotat jähmettyivät. Sitten, kuin tilauksesta, he kaikki juoksivat yhteen suuntaan – kohti paikkaa, jossa ovi oli juuri auennut. He katosivat tunnelin pimeyteen jättäen jälkeensä hiljaisuuden, kosteuden hajun ja lattialle lojuvia paperinpaloja.
Minuuttia myöhemmin ovet avautuivat, ja ihmiset tulvivat laiturille katsomatta taakseen. Yksi mies pudotti puhelimensa, mutta ei uskaltanut palata hakemaan sitä.
Maria poistui viimeisenä. Ennen lähtöään hän vilkaisi nurkkaan – vanha mies oli poissa. Vain tyhjä istuin ja sen alla pieni hopeinen poletti, johon oli kaiverrettu rotta.
Siitä lähtien, kävellessään metron käytävillä, hän kuulee joskus saman piippauksen – ja hän aina kiihdyttää vauhtiaan. Koska nyt hän tietää: he eivät ole menneet minnekään. He vain odottavat valon sammumista uudelleen.
