Marraskuun ilta laskeutui harmaalle valtatielle lähellä pientä Elsdorfin kaupunkia Saksassa. Kevyt sade sekoittui sumuun, ja ohi ajavien autojen ajovalot himmenivät kosteassa ilmassa. Ihmiset kiiruhtivat kotiin ja viipyivät hetken. Eikä kukaan olisi huomannut repaleisessa takissa ja mutaisissa saappaissa olevaa miestä, ellei metallin osuessa metalliin kuuluisi korviahuumaavaa ääntä.
Vanha sininen Volkswagen Passat luisui märässä mutkassa ja ajautui vastaantulevan liikenteen sekaan. Auto pyörähti ympäri, törmäsi puuhun ja pysähtyi tien laitaan. Rikkoutuneesta ikkunasta nousi höyryä, ja kuului heikko kirkaisu.
Ensimmäisenä paikalle saapui nuhruisissa vaatteissa oleva mies. Hänen nimensä oli Luka Weiss. Hänen hiuksensa olivat sekaisin, takki repaleinen, farkut öljyn ja lian peitossa – hän näytti enemmän kodittomalta kuin pelastajalta. Mutta juuri hän hyppäsi autoa kohti, repäisi turvavyön irti ja yritti tavoittaa kuljettajan. ”Pidä kiinni! Kuuletko minua?” hän huusi hakkaaen lasia.
Nuori mies, Philip Dorner, makasi ratin takana, kasvot verisinä ja silmät puoliksi suljettuina. Luka yritti avata oven, mutta se oli jumissa. Hän tarttui kiveen ja alkoi rikkoa lasia viiltäen käsiään verisiksi, mutta hän jatkoi. Lopulta lasi petti. Luka veti Philipin varovasti ulos ja laski hänet märälle maalle.
Autoja ajoi ohi. Jotkut torvivat, jotkut kuvasivat, mutta kukaan ei pysähtynyt. Vain muutamaa minuuttia myöhemmin poliisiauto ajoi tielle. Sireenit puhkaisivat ilmassa.
”Poistu ruumiista!” huusi yksi poliiseista, ylikonstaapeli Karl Hofmann, nähdessään Lukan polvistuvan loukkaantuneen miehen viereen.
”Hän on elossa! Auttakaa häntä!” Luka vastasi epätoivoisesti.
Poliisi juoksi paikalle, mutta nähdessään likaisissa vaatteissa olevan miehen pitelemässä veristä kuljettajaa, he vaihtoivat katseita. ”Yrittikö hän ryöstää hänet? Vai pahoinpidelläkö hän häntä?” konstaapeli Erika Müller kuiskasi.
He väänsivät Lucan käsivarret ja laittoivat hänet käsirautoihin. Luca huusi haluavansa vain auttaa, mutta kukaan ei kuunnellut. Filip vietiin ambulanssilla pois – hän oli vielä elossa.
Samalla kun Lucaa lastattiin poliisiautoon, paikalle saapui useita partioita. Palomiehet tarkastivat autoa, ensihoitajat asettivat tiputuksia ja Karl Hofmann tarkasti tapahtumapaikkaa. Yhtäkkiä hän huomasi, että Luca oli jättänyt laukkunsa auton viereen. Se oli vanha, kangasta ja repaleinen. Hofmann avasi sen – ja jähmettyi.
Sisällä oli:
lääkinnällisiä käsineitä,
siteitä,
desinfiointiainepullo,
todistus Jenan klinikalta,
ja… kirurgin lääketieteellinen tutkintotodistus nimeltä Dr. Luca Weiss.
”Mitä?” hän sanoi hiljaa itsekseen.
Hän käveli käsirautojen luo, poisti ne ja katsoi Lukaa ensimmäistä kertaa. Vanhat skalpellin arvet koristivat hänen käsiään. Hienovarainen lääkärinmerkin jälki koristi hänen kaulaansa.
”Oletko… lääkäri?” Karl kysyi.
Luka nyökkäsi hiljaa.
– Miksi näytät… tuolta?
Luka oli pitkän hetken hiljaa ja sanoi sitten hiljaa:
– Olin kirurgi bonnilaisella klinikalla. Vuosi sitten vaimoni Sofia kuoli onnettomuudessa. Myöhästyin leikkaussaliin – enkä koskaan antanut itselleni anteeksi. Lähdin klinikalta, aloin matkustaa… Mutta olen silti lääkäri. Enkä voinut vain kävellä ohi.
Sillä hetkellä Erika lähestyi, kasvot kalpeana.
– Komisario… Sairaala raportoi. Uhri… on palaamassa tajuihinsa. Ja ensimmäinen asia, jonka hän sanoi, oli: ’Tämä mies pelasti henkeni. Ilman häntä olisin kuollut.'”
Karl veti syvään henkeä. Saapuvan ambulanssin sireenit ulvoivat märällä taivaalla. Tuuli heilutti Lukan repaleista takkia.
– Tohtori Weiss… Haluaisitteko saattaa meidät sairaalaan? Ehkä apuanne tarvitaan vielä.
Luka katsoi ylös. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hänen silmissään välähti valo. Hän vastasi hiljaa:
– Kyllä.
Ja sillä hetkellä kukaan ei tiennyt, että pian paljastuisi uusi totuus – odottamattomampi kuin kaikki, mitä tiellä oli tapahtunut…
