Se oli hyväntekeväisyystalvi – vanhan kartanon juhlasali, jossa oli kristallikruunuja, valkoisten liljojen tuoksu ja mekkojen pehmeä kahina marmorilattialla. Kävelin mieheni vierellä pitäen hänen kädestään, ja minusta tuntui kuin hän ei edes katsoisi minuun. Kaikki sisälläni kertoi, että jokin oli vialla.
”Olen heti paikalla”, hän sanoi huomatessaan jonkun väkijoukossa ja katosi vieraiden joukkoon.
Jäin yksin. Musiikki soi hiljaa, ikään kuin peittäisi totuuden. Ja yhtäkkiä – katseeni osui huoneen keskelle.
Hän.
Mieheni.
Ja… hän.
Pitkä, hoikka, hopeisessa mekossa. He tanssivat hidasta valssia – liian lähellä. Hänen kätensä lepäsi hänen vyötäröllään, hänen sormensa koskettivat hitaasti hänen selkänsä kangasta. Hän hymyili – hymy, jota hän kerran käytti vain minulle.
Sisäpuoleni kylmenivät. Oikean käteni sormet näyttivät kurottautuvan sormusta kohti.
Mutta en lähestynyt. En tehnyt kohtausta. Seisoin vain ja katselin – aivan kuin tarkkailisin jonkun toisen elämää.
Kun musiikki loppui, hän nojautui häntä kohti ja kuiskasi jotain hänen korvaansa. Hän nauroi. Ja hän… hän ei edes huomannut, että seisoin muutaman askeleen päässä.
Hengin syvään.
Astuin eteenpäin.
Vasta silloin hän kääntyi, näki minut – ja jähmettyi. Mutta minä pysyin hiljaa. Rauhallisesti, huutamatta, kyyneleettä. Otin vihkisormukseni pois.
Marmorilattian pehmeä metallinen ääni kuulosti kovemmalta kuin kaikki orkesterimusiikki.
Joku haukkoi henkeään. Joku kääntyi poispäin.
Ja hän… seisoi siinä. Eikä ehtinyt sanoa sanaakaan.
Käännyin ympäri, nostin mekkoni helman ja kävelin uloskäyntiä kohti. Katsomatta taakseni.
Kadulla tuoksui lumi ja yöllinen ilma. Tunsin kylmyyden ihollani – ja oudon keveyden sisälläni. Aivan kuin olisin pystynyt hengittämään syvään ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
Askelia kuului takanani.
”Odota!” hänen äänensä. ”Minä selitän kaiken!”
Käännyin ympäri. Rauhoitu.
”Ei enää tarpeen”, sanoin. ”Selität kaiken ilman sanoja.”
Ja lähdin.
Seuraavana päivänä tanssiaiset olivat kaupungin puheenaihe. Mutta minua ei enää kiinnostanut. Edessä oli hiljaisuus, tyhjä asunto ja uusi elämä – ilman valheita, ilman odotuksia, mutta todellisella vapauden henkäyksellä.
Ja sormus… jäi makaamaan tuon salin kylmälle marmorille.
