Aamu alkoi tavalliseen tapaan. Anna laittoi silitysraudan päälle, kaatoi kahvia ja avasi ikkunan – huoneeseen leijui sateen ja läheisen leipomon tuoreen leivän tuoksu. Hänen miehensä kiirehti töihin, heitellen tavanomaisia ”Älä unohda lounastasi” ja ”Missä avaimet ovat?” -huutoja ympäri asuntoa. Kaikki tuntui tavalliselta, tutulta ja lämpimältä.
Hän otti kaapista miehen uuden valkoisen paidan – siistin, vastasilitysjäljitellyn, aivan kuin se olisi juuri tullut kaupasta. Yksi asia vaivasi häntä: Anna ei muistanut ostaneensa sitä itse. Mutta paidat olivat yleisiä heidän taloudessaan – mies työskenteli toimistossa, ja hänen vaatekaappiaan päivitettiin jatkuvasti.
Anna laski silitysraudan alas, silitti kämmenellään kangasta ja huomasi sillä hetkellä: hihansuussa oli pieni kirjonta. Vaaleansinisellä langalla, lähes huomaamaton, mutta selvästi luettava: ”E.M.”
Hän jähmettyi.
Kirjonta näytti tehdasvalmisteiselta, mutta liian henkilökohtaiselta. Ei tuotemerkki, ei logo – vain nimikirjaimet. Naisen.
– Ehkä stylisti? Vai työlahja? hän yritti järkeillä. Mutta jokin hänen sisällään kylmeni jo. Hänen miehensä Mark ei koskaan käyttänyt paitoja, joissa oli jonkun toisen merkki. Hän oli äärimmäisen siisti.
Anna katsoi tarkemmin: langat olivat hieman tummemmat, aivan kuin paitaa olisi käytetty monta kertaa. Ja kauluksessa oli tuskin havaittava huulipunan jälki. Vaaleanpunainen. Ei hänen sävynsä.
Hän laski silitysraudan alas. Hänen sydämensä hakkasi kovempaa.
– Ei voi olla… ei…
Puhelin värisi. Viesti: – Kiitos eilisestä illasta. Paita sopii täydellisesti – E.
Anna pudotti puhelimen. Hänen kätensä tärisivät niin paljon, että silitysrauta melkein lipesi pöydältä. Hän ei tiennyt, mitä tehdä. Huutaa? Itkeä? Odottaa selitystä?
Sekunnit kuluivat. Hänen korvansa soivat.
Kun Mark palasi sinä iltana, hän tervehti häntä rauhallisesti – liian rauhallisesti.
Sohvalla, siististi taiteltuna, makasi sama paita. Hänen puhelimensa, jossa oli avoin viesti, oli sen vieressä.
– Haluatko selittää? hän kysyi hiljaa.
Hän kalpeni. Hän yritti hymyillä, mutta hänen suupieliensä nyki.
”Se on… lahja kollegalta. Elena, kirjanpidosta… vain ajatus.”
Anna oli hiljaa. Hän katsoi häntä suoraan silmiin.
”Entä kirjonta? Ja huulipuna?” hän sanoi.
Hän ei vastannut. Hän vain katsoi poispäin.
Hän nousi seisomaan, meni ikkunalle ja oli hiljaa pitkän hetken. Sitten hän sanoi:
”Tiedäthän, Mark, ostan itselleni myös uuden paidan.”
Hän katsoi ylös yllättyneenä.
”Miksi?” ”Haluan vain, että hänellä on nimikirjaimeni. Jotta voisin ainakin kerran tuntea, miltä tuntuu käyttää jonkun toisen paitoja.”
Hän meni makuuhuoneeseen jättäen jälkeensä silitettyjen puuvillapaitojen tuoksun, syvän hiljaisuuden ja tunteen, että jokin oli loppunut tässä talossa.
