Anna oli asunut maaseudulla lapsuudestaan asti ja tunsi aina olonsa onnellisemmaksi satulassa kuin kahdella jalalla. Hänen ruunikkoinen tammansa Vesta oli hänen ylpeytensä, ystävänsä ja suojelijansa. Hevonen näytti ymmärtävän omistajaansa välittömästi: se aisti hänen mielialansa ja jopa pelkonsa.
Sinä päivänä Anna päätti lähteä pitkälle kävelylle. Aurinko laski, ja taivas metsän yllä hohti karmiininpunaisena. Tie johti jyrkkää rotkon rinnettä ylös. Maa oli kostea yön sateen jälkeen, ja Vesta astui varovasti, mutta jossain vaiheessa kivi lipesi hänen kavion alta. Hevonen horjahti, ja Annasta tuntui kuin hän olisi putoamaisillaan syvyyksiin.
Vesta nousi pystyyn, nykäisi taaksepäin ja piteli omistajaansa. Vielä sekunti – ja kaikki olisi voinut päättyä tragediaan. Annan sydän jyskytti niin lujaa, että se jyskytti hänen ohimoissaan. Hän halasi pelastajansa kaulaa tiukasti ja kuiskasi: ”Sinä olet enkelini…”
Mutta sitten tapahtui jotain outoa. Yleensä tällaisten tapausten jälkeen Vesta kiiruhti kotiin talleille, joissa ilmassa leijui heinän ja rauhan tuoksu. Mutta tällä kertaa hevonen kääntyi yhtäkkiä jyrkästi metsää kohti. Sen askel oli itsevarma ja itsepäinen.
Anna yritti kääntää sen ympäri, mutta Vesta ei totellut. Oli kuin hän olisi tiennyt minne oli menossa, eikä hänen emäntänsä voinut enää vastustaa. Metsä tiheni, polku tuskin erottuva. Iltahämärä muutti oksat mustiksi kynsiksi, ja ilma kylmeni.
Lopulta edessä ilmestyi ränsistynyt kiviaita. Anna jähmettyi. Sen takana häämötti sammaleen ja halkeamien peittämä rakennus – vanha kirkko. Hän oli kuullut siitä tarinoita lapsuudesta asti: että ihmisiä oli kadonnut sinne sodan aikana, eikä kukaan sen jälkeen uskaltanut astua sisään. He sanoivat, että paikka oli kirottu ja ne, jotka yrittivät lähestyä, palasivat muuttuneina.
Vesta pysähtyi aivan oven eteen, massiivisen oven eteen, joka oli tehty tummenneesta tammesta ja jossa oli ruostuneet takorautaiset saranat. Hän polki kaviotaan ja hirnahti hiljaa, ikään kuin kehottaen emäntäänsä ottamaan askeleen.
Anna puristi ohjaksia niin tiukasti, että hänen rystyset muuttuivat valkoisiksi. Kaikki hänen sisällään huusi: ”Käänny ympäri! Pois täältä!”, mutta hevonen ei liikahtanutkaan. Hän painoi kantapäänsä ja odotti.
Kerättyään rohkeutensa Anna liukui satulasta. Hänen jalkansa vapisivat, sydän jyskytti kurkussa. Hän ojensi kätensä ovea kohti. Se narahti auki vaimealla narinalla, ja kosteuden, homeen ja jonkin muun – kuin kauan haudatun salaisuuden – tuoksu hyökkäsi hänen sieraimiinsa.
Kuunvalo liukui sisään, ja jokin metallinen kimalteli vanhan kirkon lattialla. Anna otti askeleen eteenpäin ja haukkoi henkeään…
