Emily ja John olivat asuneet yhdessä yli kymmenen vuotta. Heidän kotinsa oli hiljainen ja kodikas, mutta ainoa melun lähde oli aina ollut heidän papukaijansa – kirkkaanvihreä kakadu nimeltä Charlie. Se osasi matkia ääniä, toisti lauseita ja viihdytti usein vieraita odottamattomilla sanoilla.
Eräänä iltana, kun John palasi töistä, Charlie huusi yllättäen äänekkäästi:
— Lena! Lena! Rakastan sinua!
Emily jäi paikoilleen kupin kädessään. Hän ei ollut koskaan kuullut Johnin lausuvan tätä nimeä heidän kotonaan.
— Mitä tämä tarkoittaa? — hän kysyi hiljaa katsellen miestä.
John kalpeni.
Ensin hän yritti vitsailla, että papukaija saattoi oppia mitä tahansa. Mutta Charlie puhui taas. Tällä kertaa hänen äänensä kuulosti liian tutulta – hän matki Johnin intonaatiota.
”Lena, sinä olet minun…”, papukaija sanoi.
Emily tunsi sydämensä supistuvan. Se ei ollut satunnainen sana. Se oli lause, jonka lintu oli kuullut useammin kuin kerran.
Hän ei nukkunut koko yön. Charlie toisti samaa asiaa yhä uudelleen, kuin nauhaa olisi kelattu yhä uudelleen.
Seuraavana päivänä Emily teki päätöksen. Hän tarkisti miehensä puhelimen. Siellä, valokuvien ja viestien joukossa, hän löysi viestejä. Nimi ”Lena” vilkkui kymmeniä kertoja.
Kaikki epäilyt katosivat. Charlie oli elävä todiste siitä, että talossa, jossa kaikki näytti olevan rauhallista, piili valhe.
Kun Emily pakkasi tavaransa, John yritti puolustautua. Mutta joka kerta, kun hän avasi suunsa, Charlie toisti:
”Lena! Rakastan sinua!”
Emily hymyili kyynelsilmin ja kuiskasi:
”Kiitos, Charlie. Nyt tiedän totuuden.”
Papukaija visersi iloisesti, ikään kuin vahvistaakseen Emilyn sanat.
Joskus totuus voi kuulua sieltä, mistä sitä vähiten odottaa. Jopa pienen linnun nokasta.
