Nämä rumat ja vanhat nojatuolit olivat pölyttyneet jo vuosia, mutta sankarittaremme kieltäytyi heittämästä niitä pois!🧐 Sen sijaan, että hän olisi hylännyt ne romuna, hän antoi niille toisen elämän ja sai lopulta upouudet, tyylikkäät huonekalut! 👌🤩 Aluksi naapurit nauroivat hänelle, mutta lopputulos ylitti kaikkien odotukset! 😉🤌 Tämä inspiroiva tarina pelastaa vanhat huonekalut muuttumasta roskaksi! ✅☝️I jakaa ennen-jälkeen-kuvat tässä artikkelissa! 👇
Joskus unohdetun esineen kauneus on piilossa laiminlyönnin ja ajan kerrosten alla. Näin kävi varmasti kahden vanhan neuvostoliittolaisen nojatuolin kohdalla, jotka olisi helposti voitu heittää pois, mutta jotka sen sijaan löysivät uuden elämän yhden määrätietoisen yksilön luovan työn ansiosta.
Nainen kertoi inspiroivan tarinansa näiden tuomitulta näyttäneiden tuolien pelastamisesta unohduksen partaalta. Jotkut olisivat saattaneet ohittaa tuolit ja hylätä ne romuna, mutta tämä nainen näki niiden potentiaalin ja kunnosti ne kauniisti.
Viesti häneltä:
Pelastin nämä kaksi nojatuolia epävarmalta kohtalolta. Viime talvena olimme mieheni kanssa viemässä vanhinta tytärtämme hänen taidekouluunsa. Hänellä oli myöhään illalla tunteja, ja kun kävelimme takaisin, oli jo pimeää. Olin raskaana ja minulla oli pieni kuopus, kuten sanotaan, mutta olin täynnä energiaa ja ideoita.
Kun kävelimme naapurustossamme, huomasimme, että metallitehtaita purettiin. Kuten usein tapahtuu, purku jätti jälkeensä kasoittain roskia – rikkinäisiä pulloja, vanhoja rättejä, romulautoja – pelkkää sotkua.
Kävelimme hitaasti pitkin kävelykatua ja valittelimme huonoa siivoustyötä, kun yhtäkkiä jotain pisti silmääni. Huomasin roskien keskellä tuolin ääriviivat! Osoitin sitä heti miehelleni ja sanoin: ”Katsokaa, mikä kaunotar!”. Mutta me vain jatkoimme kävelyä. En silti päässyt eroon ajatuksesta noista tuoleista.
Paluumatkalla ohitimme saman paikan, ja ilokseni siellä ei ollutkaan vain yksi vaan kaksi tuolia! Ne olivat pari – täydelliset! Mutta ne olivat kamalassa kunnossa. Se oli unelma, mutta unelma, jonka palauttaminen tuntui mahdottomalta.
Kun pääsimme kotiin, en voinut lakata ajattelemasta noita tuoleja. Kuvittelin ne mielessäni, enkä voinut antaa sen olla. Vaadin: ”Meidän on mentävä takaisin ja haettava ne.” Mieheni ei ollut innoissaan ajatuksesta, mutta kuten sanotaan, ”raskaana olevalle naiselle ei voi sanoa ei”. Pienen suostuttelun jälkeen menimme takaisin hakemaan ne.
Kun hän lopulta kantoi ne kotiin, hän murisi koko matkan ja kirosi minua ja tuoleja, jotka haisivat vanhalle mädälle ja laholle. Hän rukoili, ettei kukaan hänen tuttavansa näkisi hänen raahaavan niitä kotiin. Mutta syvällä sisimmässäni kuvittelin jo, miten ihania niistä voisi tulla.
Kun vihdoin saimme ne valoon, tuolit olivat vielä huonommassa kunnossa kuin olin luullutkaan. Verhoilu oli paikoitellen lahonnut, vaahtomuovi oli hajoamassa, ja istuimen ja selkänojan kumiset kiristimet olivat kuivuneet ja haljenneet. Mieheni kieltäytyi jyrkästi tuomasta niitä taloon – asuimme tuolloin vanhempieni luona – ja vaati, että ne jäisivät ulos.
Mutta sinä iltana en saanut noita tuoleja pois päästäni. Tiesin, että voisin tehdä niistä taas kauniit, ja olin varma, että ne olisivat keltaiset!
Aloitin riisumalla ne kokonaan, jolloin jäljelle jäivät vain selkänojien, istuinten ja jalkojen puurungot. Sain idean korvata vanhat, rikkinäiset kiristimet hihnoilla, jollaisia käytetään auton turvavöissä. Ostin paksua, 5 cm:n paksuista vaahtomuovikumia ja lähdin kuukauden mittaiselle etsinnälle eri puolille kaupunkia löytääkseni täydellisen keltaisen kankaan.
Sillä välin siivosin jalat, levitin niihin runsaan värin ja sinetöin ne lakalla. Kaiteet, jotka olivat puuttuneet kokonaan, rakensin itse puupalkista.
Kun kaikki oli paikoillaan, käytin rakennusnitojaa kokoamaan kaiken yhteen. Viimeinen silaus? Mieheni istui yhdelle tuoleista ja esitteli ylpeänä lopputulosta. Nyt hän rakastaa niitä ehdottomasti! Ja, no… luulen, että hän rakastaa minuakin hieman enemmän.
Mitä mieltä sinä olet tästä uskomattomasta muutoksesta? Yrittäisitkö sinä tällaista restaurointiprojektia?
