Oli hiljainen ilta karjatilalla, ja laskevan auringon kauneus veti minut ulos. Taivas oli maalattu lämpimillä väreillä ja ilma oli tyyni. Nojasin aidan varaan, liotuen rauhalliseen maisemaan, lehmät laidunsivat hiljaa kaukaa. Otin kuvan ja lähetin sen miehelleni odottaen hänen nauttivan rauhoittavasta maisemasta yhtä paljon kuin minäkin.
Mutta hänen vastauksensa yllätti minut.
“Zoomaa aitaa”, hän sanoi takaisin. “Katso tarkemmin.”
Hämmästyneenä suurensin valokuvaa ja katsoin tarkemmin aidanpylvääseen, johon olin nojannut. Sydämeni painui. Siellä oli puuhun kaiverrettu kaksi nimikirjainta, joita ympäröi heikko, kulunut sydän – minun ja exäni. Se oli veistos kauan sitten, kun tämä paikka oli meille erityinen paikka, piilossa maailmalta. Olin unohtanut sen kokonaan tähän hetkeen asti.
Yritin kertoa miehelleni, etten ollut edes huomannut veistoa, että en muistanut sitä ennen kuin näin kuvan. Mutta hänelle se ei ollut vain unohdettu muisto – se oli muistutus siitä, että olin seisonut paikassa, jossa oli kerran muistoja jonkun muun kanssa.
Hädin tuskin näkyvät haalistuneet kirjaimet herättivät vanhoja tunteita häntä kohtaan. Huolimatta vakuutteluistani, että se oli vain kaukainen muisto, jotain menneisyydestä, jonka olin jättänyt jälkeeni, vaikutus oli jo olemassa. Hänelle nuo himmeät nimikirjaimet symboloivat osaa minusta, joka vielä viipyi menneisyydessä, vaikka en olisi sitä tarkoittanut.
