Se, minkä oli tarkoitus olla rauhallinen juhla 50-vuotishääpäiväni kunniaksi, muuttui unohtumattomaksi hetkeksi, jollaista en osannut odottaa. Yksinkertaisesta illallisesta tuli elämää mullistava tapahtuma tarjoilijan odottamattoman ystävällisyyden ansiosta.
Nimeni on Clara, ja olen 78-vuotias. Tänään tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun menin naimisiin edesmenneen mieheni Brianin kanssa. Meillä oli tapana käydä joka vuosi juhlistamassa hääpäiväämme ihastuttavassa ravintolassa, ja kunnioitan tätä perinnettä edelleen hänen kuolemansa jälkeenkin. Se on tapani pitää hänet lähellä.
Ravintola oli sinä iltana täynnä. Kun etenin tavalliseen pöytääni, tunsin nostalgian ja tunteiden aallon pyyhkäisevän päälleni. Keittiössä kypsyvän ruoan tutut tuoksut täyttivät ilman, ja keskustelujen hiljainen humina ympäröi minut. Tuntui kuin olisin astunut takaisin aikaan, jolloin Brian ja minä istuimme yhdessä ja hymyilimme toisillemme pöydän toiselta puolelta.
Vihdoin saavuin lempipaikallemme – ikkunan ääressä olevaan pöytään, jossa meillä oli tapana istua ja katsella, kuinka maailma kulki ohi. Mutta tällä kertaa vastapäätä oleva tuoli oli tyhjä. Istuin alas, tunsin yksinäisyyttä tilassa, jossa Brianin olisi pitänyt olla, ja kuiskasin hiljaa: ”Hyvää hääpäivää, rakkaani.”
Kun katselin ympärilleni, näin pariskuntia nauttimassa aterioistaan, nauramassa ja jakamassa hetkiä, kuten meillä oli tapana. Ajatukseni harhailivat kaikkiin vuosipäiviin, jotka Brian ja minä olimme viettäneet täällä, puhuimme lempimuistoistamme ja teimme suunnitelmia tulevaisuutta varten. Ne olivat elämäni onnellisimpia hetkiä.
Kun otin ruokalistan käteeni, sydämeni täyttyi lämmöllä. Tiesin jo, mitä halusin – päivän erikoisen, saman, mitä Brian ja minä aina tilasimme. Hänellä oli tapana nauraa ja sanoa: ”Miksi sotkea täydellisyyttä?” Se oli perinne, jota en voinut rikkoa.
Ystävällinen tarjoilija lähestyi ja hymyili ystävällisesti. ”Hyvää iltaa, rouva. Oletteko valmis tilaamaan?” hän kysyi. ”Kyllä”, vastasin, ”otan erikoisen, kiitos.” Hän otti tilaukseni, ja kun hän kääntyi poistumaan, tapahtui jotain odottamatonta. Hän pysähtyi, katsoi takaisin minuun ja sanoi hiljaa: ”Sinun täytyy polvistua.”
Hämmentyneenä tuijotin häntä, enkä tiennyt, mitä ajatella hänen pyynnöstään. ”Polvistua? Tässäkö?” Kysyin. Hän nyökkäsi varovasti mutta kiireesti. ”Pyydän, luota minuun. Se on tärkeää”, hän sanoi.
Hämmennyksestäni huolimatta hänen äänessään oli jotain, joka pakotti minut noudattamaan hänen ohjeitaan. Polvistuin hitaasti pöydän viereen, ja samalla tunsin, kuinka hän ojensi kätensä ja painoi hellästi jotain käteeni – pienen, herkän kirjekuoren.
Kyyneleet nousivat silmiini, kun katsoin sitä. Etupuolella oleva käsiala oli erehtymätön. Se oli Brianin. En voinut uskoa näkemääni. Sydämeni hakkasi, kun avasin kirjekuoren vapisevin käsin. Sisällä oli lyhyt viesti, joka oli kirjoitettu Brianin tutulla raapustuksella: ”Rakas Clara, olen rakastanut sinua joka päivä elämässämme yhdessä, ja nytkin olen yhä kanssasi. Et ole koskaan yksin.”
Kyyneleet, joita olin pidätellyt, alkoivat valua vapaasti. En ollut odottanut tätä. Jotenkin Brian oli järjestänyt, että tämä viesti tavoitti minut, vielä kaiken tämän ajan jälkeenkin. Tarjoilija hymyili lämpimästi ja kuiskasi: ”Hän halusi varmistaa, että saat tämän tänään.”
Tunteiden vallassa kiitin häntä. Hän selitti, että Brian oli suunnitellut tämän ennen kuolemaansa varmistaakseen, että saisin viestin häneltä 50-vuotispäivänämme. Hänen rakkautensa, jopa hänen poissa ollessaan, oli löytänyt tavan tavoittaa minut.
Sinä iltana istuessani lempipöydässämme tajusin, että vaikka Brian ei ehkä enää ollutkaan fyysisesti täällä, hänen rakkautensa oli edelleen kaikkialla ympärilläni. Tarjoilijan yksinkertainen mutta syvällinen ele muistutti minua siitä, että rakkaus ei koskaan todella katoa, vaikka joku olisi poissa.
Se oli illallinen, jota en unohda koskaan, ei ruoan tai ravintolan vuoksi, vaan rakkaan Brianin viestin vuoksi, sillä hän löysi kuolemassakin tavan saada minut tuntemaan, että häntä arvostetaan.
