Olen 77-vuotiaana tienhaarassa, jossa valintani ovat syvästi henkilökohtaisia, mutta usein niitä punnitaan perheeni odotuksia vastaan. Olen jo vuosia kaivannut soolomatkaa, ja nyt olen vihdoin tehnyt päätöksen lähteä sille. Tämä valinta on kuitenkin herättänyt monenlaisia tunteita ja epävarmuutta.
Olen aina uskonut, että elämästä pitäisi nauttia täysillä, iästä riippumatta. Mutta kun mietin tätä matkaa, mietin, toiminko itsekkäästi vai etsinkö vain hyvin ansaittua seikkailua. Poikani reaktio suunnitelmiini lisäsi ajatuksiini monimutkaisuutta.
Ajatus yksin matkustamisesta on aina kiehtonut minua – se edustaa vapautta, harkintaa ja mahdollisuutta tutkia maailmaa omilla ehdoillani. Uudet kohteet, uusien ihmisten tapaaminen ja eri kulttuureihin uppoutuminen ovat aina olleet unelmiani. Nyt, seitsemänkymmentäseitsemänvuotiaana, tuntui siltä, että joko nyt tai ei koskaan. Valitsin matkakohteekseni viehättävän eurooppalaisen kaupungin, jossa on runsaasti historiaa, kulttuuria ja henkeäsalpaavaa arkkitehtuuria.
Suunnittelin huolellisesti kaiken – viehättävät majoituspaikat, ehdoton vierailukohde, mukulakivikadut, joita kävelisin, ja kahvilat, joissa rentoutuisin. Tämä ei ollut pelkkä loma, vaan osoitus itsenäisyydestäni ja sinnikkyydestäni. Poikani ei kuitenkaan jakanut innostustani.
Kun kerroin hänelle matkastani, hänen vastauksensa oli tyly ja lannistava. ”Äiti, olet liian vanha matkustamaan yksin. Se on riskialtista ja vastuutonta.” Hänen sanansa olivat sekä ankara tuomio että jyrkkä varoitus. Kaiken kukkuraksi hän ehdotti, että käyttäisin matkalle säästämäni rahat sen sijaan lapsenlapseni opintomaksujen maksamiseen. Viesti oli selvä: perheeni taloudellisten tarpeiden pitäisi mennä henkilökohtaisten unelmieni edelle.
Hänen reaktionsa horjutti luottamustani. Aloin pohtia, olinko kohtuuton, kun halusin käyttää rahani mieluummin itseeni kuin lapsenlapseni koulutukseen. Olinko itsekäs, kun halusin elää elämää omilla ehdoillani, vai yritinkö vain saada jotain itselleni takaisin vuosikymmenien kovan työn ja perheelleni omistautumisen jälkeen?
Huomasin olevani kahden vastakkaisen voiman välissä. Toisaalta olen aina ylpeillyt sillä, että olen omistautunut äiti ja isoäiti, joka on valmis tekemään uhrauksia läheistensä hyvinvoinnin eteen. Toisaalta tunsin, että olin ansainnut oikeuden käyttää hieman aikaa ja rahaa itseäni varten, kun olin kantanut vastuun koko elämäni ajan. Sisäinen kiistely jätti minut repiväksi – pitäisikö minun viivyttää unelmaani, jotta voisin täyttää perheeni odotukset?
Kun painiskelin näiden ajatusten kanssa, kysyin neuvoa ystäviltä ja matkatovereilta. Monet jakoivat samanlaisia kokemuksia ja kannustivat minua seuraamaan sydäntäni. Eräs eläkkeellä oleva opettaja, joka oli matkustanut yksin useita kertoja, sanoi minulle: ”Olet tehnyt kovasti töitä koko elämäsi ajan. Onnellasi on yhtä paljon väliä kuin muidenkin.” Hänen sanansa resonoivat syvästi ja muistuttivat minua siitä, että toiveeni olivat oikeutettuja.
Toinen matkailija korosti aidon elämän merkitystä. ”Tämän matkan tekeminen sinun iässäsi on voimaannuttava kannanotto”, hän sanoi. ”Elämän seikkailut pitäisi ottaa vastaan, riippumatta siitä, mitä muut ajattelevat.” Nämä keskustelut auttoivat minua näkemään, että päätökseni matkustaa yksin ei ollut itsekäs vaan pikemminkin yksilöllisyyteni ja elämäniloni ilmaus.
Pitkän pohdinnan jälkeen tein päätöksen lähteä matkalle. Selitin pojalleni, että vaikka ymmärsin hänen huolensa, olin päättänyt elää elämää täysillä ja tavoitella omia kokemuksiani. Tarjouduin myös tukemaan tyttärentyttäreni koulutusta muilla tavoin – ehkä mentoroimalla tai opettamalla tai pienemmällä taloudellisella panoksella, joka ei suistaisi omia suunnitelmiani raiteiltaan.
Valmistautuessani tähän seikkailuun olen täynnä jännitystä ja uutta tarkoituksenmukaisuuden tunnetta. Tämä matka on muutakin kuin pelkkä vierailu uuteen paikkaan; se on vapauteni juhla, palkinto eletystä elämästä ja osoitus sitoutumisestani elää aidosti iästä riippumatta.
Tämä kokemus on opettanut minulle arvokkaita asioita perhevelvollisuuksien ja henkilökohtaisen täyttymyksen yhteensovittamisesta. Se on muistuttanut minua siitä, että ilon, kasvun ja tutkimisen tavoittelu on oikeus, joka meillä kaikilla on iästä riippumatta.
Kun lähden soolomatkalleni, en odota vain nähtävyyksiä, vaan myös sitä syvempää uudelleen löytämisen tunnetta, joka syntyy, kun seuraan sydäntäni. Tällä matkalla on kyse muustakin kuin vain matkustamisesta – kyse on omien unelmieni lunastamisesta ja sen todistamisesta, että 77-vuotiaana on vielä niin paljon, minkä vuoksi elää.
Ja jos tarinani voi inspiroida muita tavoittelemaan omia unelmiaan muiden odotuksista huolimatta, tämä matka merkitsee vielä enemmän. Elämä on liian lyhyt muiden mielipiteiden sanelemaksi. Se on matka, joka on elettävä intohimolla, rohkeudella ja horjumattomalla uskolla omaan arvoonsa.
